Kun kirjoittaa esseitä ja gradua päätykseen niin tulee hetkiä, että pitää kirjoittaa kevyempääkin. Tai no oikeastaan piti tulla kirjoittamaan tämän päivän elämän oppitunnista.

Lähdin nimittäin kirjoitustyön äärestä sairasta lasta hakemaan päiväkodista ja päätin viedä matkalla yhdistyksen esitteitä lähikouluun, kun kerran olin asiasta oikein sopinutkin. Samainen koulu sijaitsee esikoisen ensimmäisen koulun eli siis sen koulun vieressä, jossa hän oli reilun kuukauden verran ekaluokkalainen ennen siirtoaan muualle. Vein esitteet ja kävelin ovesta ulos, kuljin sen paikan vierestä missä poika viime syksynä lakitettiin keltaisella lippiksellä, muistin opettajan, auringonpaisteen ja pojan lakittaneen 9lkn tytön, näin oven, josta poistuin murtuneena vanhempainvartin jälkeen. Kyyneleet nousivat silmiini. Kosken perusta julkisilla paikoilla itkemisestä niin äkkiä kaivettiin nenäliinaa, pyyhittiin kyyneleitä ja pidäteltiin itkua. Samalla jalat tekivät omaa työtään ja auttoivat minua pakenemaan sen koulun pihasta. Koko loppumatka päiväkotiin meni hammasta purren, itkua pidätellen. Sitten aikuisten pakollinen kohtaaminen ja tytär painoivat pahan mielen taka-alalle. Nyt myöhemmin, kun ei ole näkijöitä, voi itkeä itkunsa pois, jotta jaksaa taas.

Mikä tuossa pihassa sitten oli? En tiedä. Ehkä siinä pihassa kulminoituu syksyn tunteet. Ilo koulun alusta, ihan tavallisessa koulussa, suru ja pettymys kun se kaikki vietiin pois. Miksi tämä yllättää? Luulin olevani sinut esikoisen siirron suhteen, koska se on osoittautunut mitä parhaimmaksi ratkaisuksi. Jännittävää miten tunteet jäävät asumaan paikkoihin. Sisimmässäni olen kovin kiitollinen, ettei minun koskaan tarvinnut konkreettisesti tyhjentää sitä kotia, johon kaikki lapseni tuotiin vastasyntyneinä. Onnellista on sekin, ettei minun tarvitse sitä koskaan nähdä toisen kotina. Jo puutarhanmuutosten näkeminen herättää ristiritaisia tunteita.

Jaa mikä se oppitunti oli? No se, että koskaan et tiedä koska suru sinut yllättää. Olin kuullut siitä juttua, mutta ensimmäistä kertaa koin sen itse. Nyt voikin sitten jäädä mielenkiinnolla odottamaan, että mistä näitä alkaa nousemaan lisää, koska jotenkin näen, että ne kertovat omaa tarinaansa niistä asioista, jotka vielä odottavat tai vaativat käsittelyä.

Tähän asiaan etäisesti liittyen pitää oikein ääneen ihmetellä miten lunkisti olen ottanut tyttären siirtymisen virallisesti diagnosoitujen lasten joukkoon, joka on nyt täydellinen. Ei ainakaan enää ole terveitä lapsia diagnosoitavaksi. Itse haluan ajatella, että tieto kerrankin helpottaa tuskaa. Eritoten tieto siitä, että varhainen puuttuminen luutavasti pelastaa paljon ja toisaalta kyseessä vaikuttaisi olevan vain ja ainoastaan kielen kehityksen ongelmaa eikä mitään "ei niin kivaa" liitännäistä kuten vaikkapa autismia tms. Sitä paitsi puhuuhan tuo sentään edes jotain toisin kuin nuo vaikenevat sällit ja lanttukin näyttäisi leikkaavan, jopa psykologin mielestä. No kaipa tästäkin joku takapotku vielä tulee. Niin, että pessimisti ei pety vai miten se nyt menikään.