Sanoo lähes jokaikinen, jolle olen tunnustanut, etten tiedä olenko onnellinen kaksosista. Ahistaa kun en etsimälläkään löydä onnentunteita sisältäni. Ahistaa kun kuitenkin pitäisi olla onnellinen. Ahistaa kun ei kykene nauttimaan tästä. Yhtä eilistä puheenvuoroa lainatakseni:
"Tottahan tää on upea juttu. Aattele, että kaikki ei voi saada lapsia ja sulla on ens vuonna sitten jo neljä."
Just.
Kaksoset, kolmoset ja vielä useammat ovat varmasti loistouutinen kaikille, joille lastensaaminen on tuottanut tuskaa ja kyyneliä, unettomia öitä ja raskaita hoitoja. Me olemme todistetusti saaneet aikaan lapsia ihan yksinkappalein, kaikilla mittareilla mitaten pienellä vaivalla ja enempään ei nytkään olisi ollut tarvetta. Karu totuus on, että kaksosuutisen jälkeen koko raskaus on tuntunut enemmän taakalta kuin ennen ja ensimmäistä kertaa elämässäni olen katunut aikaisempia päätöksiäni. Tämän kaiken löytäminen omasta sisimmästä ei ole juhlaa. Asiaa ei helpota yhtään se, että ymmärtäjiä on harvemmassa kuin valaita Itämeressä. Kaikki keskittyvät hokemaan, että kyllä se hyvin menee, tämä on ihme ja totta kai sinun pitää olla onnellinen.
Kiittämätön olen ja kaikesta päätellen en ole tajunnut, että onnellisuus on kaikki kaikessa kun ollaan saamassa lapsia. Muita tunteita ei ole, ainakaan julkisesti.
Mutta. Voiko kuitenkaan kukaan istuttaa tunnetta? Eikö sen pitäisi syntyä itsestään, ajan kanssa?
Oma lohtuni on tällä hetkellä tieto siitä paikasta, johon voin soittaa ja purkaa ajatuksia ilman ihmetteleviä kommentteja (kiitos torstaisesta puhelusta) ja usko siihen, että viimeistään lasten syntyessä lienen onnellinen (jos ei muuten niin siksi, että raskaus on ohi).