Kun on syntynyt jonkin sortin pessimistiksi, realistiksi, on kovasti vaikeaa olla murhettumatta, vaikka päivä paistaisi niin kirkkaasti, että ehta hiki virtaa litroittain. Koskaan, ikinä koskaan, ei ole tulevaisuus ollut yhtä hämärän peitossa kuin se on nyt. Tavallaan vaihtoehtoja on useampia, mutta mikä käsikirjoitus toteutuu? Sitä en tiedä minä eikä kukaan muukaan. Odotellessa meinaa järki lähteä. Tänään melkein pillahdin itkuun kun vastaanottovirkailija totesi hammaslääkäriaikani alkaneen 30min ennen kuin mitä olin merkannut kalenteriin. Seuraavien tuntien aikana tajusin hämärästi miten ohuella otteella olen kiinni todellisuudessani. En osaa nauttia mistään kaiken kulminoituessa epätietoisuuteen, jossa ainoat esiinhyppivät asiat ovat niitä "pitäisi tehdä mieluummin heti"-asioita. Miksi en osaa vaikka vaan istahtaa lattialle leikkimään lasten kanssa? Miksi en vain voi ryhtä askartelemaan, piirtelemään, lukemaan satua?  Miksi tieto tekemättömistä töistä musertaa minut niin flegmaattiseksi etten kykene edes viihtymään rakkaimpieni kanssa, vaan pakenen suorittamiseen kotitöiden pariin? Onko se tämä helle? Vai tämä kaikki? Vai minä yksin?