Jopas taas on aika vierähtänyt. Monesti on ollut mielessä kyllä kuulumisten kertoilu, mutta on käynyt perinteisesti. Kun on mennyt tosi hyvin niin ei le malttanut pysähtyä kertomaan ja sitten kun on menty alhaalla niin ei ole pystynyt. Nyt on varmaan semmonen aika normaali tila... ja luonnollisesti monta työtä odottamassa tekijäänsä

Elokuu oli meillä muutosten aikaa. Esikko aloitti eskarin ja kaksoset menivät päiväkotiin. Vaikeneva palasi myös ruotuun omaan päiväkotiinsa ja käy siellä nyt esieskaria. Ensi vuonna nuo vanhimmaiset menevät sitten molemmat kouluun. Hassua. Samaisen kuun alussa sain myös iloisia uutisia, pääsin kuin pääsinkin tänne opiskelemaan. Sitä tehdään nyt sitten niin paljon kuin vaan mahdollista ja aina välillä käydään viihtymässä ja keskittymässä opiskelun ytimeen Jyväskylässä sukulaisten lempeässä huomassa. Ovat hienosti pärjänneet kotosalla ilman äitiliiniä jo ensimmäiset kaksi viikkoa... vielä seitsemän viikon rykäisyä edessä. Ei tule kaikesta päätellen aika pitkäksi seuraavan kahden vuoden aikana. Armaat lapsukaisetkin aloittivat sairastamaan heti kun tieto opiskelupaikasta tuli ja kaksi viikkoa sairastelivat putkeen. Sittemminkin on räkää riittänyt. Onneksi lähiviikkojen välissä eikä niiden aikana. Hiukan tosin on ollut haasteellista aikaa... kas kun nuo opiskelutaidot ovat hieman ruosteessa.

Enää ei siis tuo oma tulevaisuus ole niin synkän oloinen kuin mitä se heinäkuussa oli. Nyt ainakin tiedän mitä itse teen seuraavat kaksi vuotta. Iloa samentaa se, ettei ole ollenkaan selvää mitä tässä perheen sisällä tapahtuu. Vaikenevan puheterapian kanssa riittää säätöä ja välillä meinaa usko loppua. Lisäksi nuorinkin poika näyttää päsevän rundiin mukaan. Nyt on jo kahden paikalla päiväkodissa, neurologin ja puheterapian arviointiaikoja odotellaan. Päiväkoti ajaa näitä asioita voimalla läpi. Olemme sekä tyytyväisiä, että surullisia, vielä kuitenkin toiveikkaita... toiveajattelijoita. Jotenkin toivoisi, että lapsella annettaisiin ensin mahdollisuus ja aikaa kun ei kuitenkaan ole vielä kiire mihinkään eikä heti sullottaisi johonkin lokeroon. Neuvolantädistä minulla olisi paljonkin sanottavaa. En kuitenkaan sano nyt tässä, koska kiehun vieläkin. Parempi odottaa, että ripaus objektiivisuutta ropsahtaa sekaan. Niin ja kun sanon, ettei ole kiire mihinkään niin tarkoitan sillä sitä, että meillä on jo käytössä ne tukitoimet, joita 2,5v. kanssa suositellaan käytettäväksi kun on kyse puheen viivästymästä. Kokemusta haastavasta käytöksestä totisesti on. Toinen syy on se, että neurologin konsultaatio noin epäselvien "oireiden" kanssa on vielä verrattain turhaa... kun malttaa se puolisen vuotta niin neurologikin pystyy jo tekemään kattavampia päätelmiä ja kuntoutustoimet saadaan merkittävästi paremmin kohdistettua.

Tässä hetkessä edessä on parikin virallisemman puoleista yhteydenottoa Lastenneurologisella osaltolle ja Turun kaupungille. Saavat ystävällisesti määritellä meille miten määrittelevät lapsen parhaan parissakin eri asiassa. Minusta näyttää sulkeutuvan hiljakseen kovaksi keitetty akka, joka hakkaa nyrkkiä pöytään saadakseen asiat muuttumaan. Ensi kevään kuntoutuspalaverissa ne tiedä mikä niihin iskee. Tai no. Saattavat ehkä jo ensi viikolla tietää. Nih.