Sain Vaaka kollega Hansun kanssa kunnian kirjoittaa matkakertomuksen reissustamme ja tässä se myös blogini lukijoille.

Menomatka Hansun silmin

Heräsin viideltä. Ei sillä, että olisi tarvinnut. Bussihan lähtisi Tampereelta vasta yhdeksältä. Taisi jännittää, sillä lailla mukavasti.

Lapset jäivät vielä nukkumaan mummun kanssa, kun Kari lähti viemään mua ja Mäkelän Maria linja-autoasemalle. Reffasimme siellä ensin Vaaka Pirkan kirstukaarinan. Sirkku ja pikku-Lauri (mun oma kuopukseni, eskarilainen, on se iso-Lauri) toivat kiekkokassillisen kirstua. Kohta paikalle pärähtivätkin jo SannaKoo, Saku, Anna, Raija, Hannu, Kentsu, Heli ja junan aamutuimaan tuomat vakkasiskot. Ja vain hetkeä myöhemmin pihaan kaarsi Maukka Perusjätkän ohjastama onnikka, mukanaan jo aiemmin kyytiin hypähtäneet ihanaiset. Lisää ihanaisia poimittiin kyytiin vielä Jyväskylästä, Mikkelistä ja Tohmajärveltä. Matka meni mainiosti ja oikeasti nopeasti: puikot kilisivät, juttu kulki, nauru raikasi ja taitavat laulavat haastattelijaneitokaisemme Jutta ja Aleksandra saivat ajan kulumaan siivillä.

Vaajakosken ABCllä syotiin ja kiekkokassitettiin loputkin matkassa olevat kirstut. Tohmajärvellä juotiin kahvit/teet/energiajuomat, käytiin tiedättekyllämissä ja soitettiin läheisille. Osa porukasta vaihtoi kuulumisia Vaakaystävän Paavon kanssa. Tohmäjärveltä olikin enää lyhyt matka rajanylityspaikalle Niiralaan. Satoi ja paistoi lähestyessämme rajaa. Sateenkaari päättyi Niiralan raja-aseman rakennukseen. Se olikin hyvä enne.

Tullimuodollisuudet hoituivat ennätysajassa, noin tunnissa! Ennen kuin aakkosjärjestykseen asettautunut ryhmämme ehti ohittaa passintarkastuksen, oli bussimme jo tarkistettu ja meitä odottamassa rajan toisella puolella. Kassit, reput, laukut ja nyssäkät pääsivät rajan yli mallikkaasti. Loppumatka Sortavalaan meni nopeasti utuisia, kauniita, metsäisiä maisemia ihaillessa. Ronja Leilantytär 5v. katseli ihmeissään lahoja taloja ja kysyi että asuuko niissä oikeesti ihmisiä? Sitten mietti hetken ja kysyi että onko meidän hotellissa katto,sataako sinne sisälle? Saavuimme upean Piipun piha -hotellimme pihaan seitsemän aikaan illalla.

Lauantai 1.9.2007 Kentsun silmin

Lauantaiaamu valkeni kauniin aurinkoisena ja tiivis päivämme alkoi maittavalla aamiaisella klo 7.30. Piipun pihan rasvainen puuro onkin asia, joka jäi Jutan 9v. mieleen parhaiten! Kovin kauaa emme ehtineet pyödän antimista nauttia, sillä kahdeksalta Tinde hoputti meidät jo linja-autoon ja suuntasimme lyhyelle kaupunkikierrokselle. Sitten käänsimme kurssin kohti Haapalammin koulua, joka siis on Vaakan kummikoulu ja on ollut sitä vuodesta 2002. Oli lukuvuoden ensimmäinen päivä ja pääsimme osallistumaan aloittajaisjuhlallisuuksiin. Ensimmäistä kertaa koulureppujen toimitus osui juuri lukuvuoden ensimmäiselle päivälle.

Kerättyämme koulureput ja vaatekassit kainaloihimme kipusimme portaat koululle. Silmiin pistivät heti iloiset kasvot ja kauniit ovet. Koulun pääoven ympärystä ja kaikkien luokkien ovet olivat nimittäin kauniisti koristeltu maalauksilla. Olisipa lystiä nähdä suomalaisissa kouluissa samanlaista iloista otetta ikuisen tylsän säntillisyyden sijaan.

Kaikki oppilaat, opettajat ja vanhemmat sekä me vaakat kokoonnuimme koulun pieneen liikuntasaliin. Pienet koulunsa aloittavat ekaluokkalaiset saapuivat saliin muiden taputtaessa. Kaikki oppilaat olivat puettu parhaimpiinsa ja voi niitä pieniä pukuja ja ihania hiuskoristeita. Kaikilla pienillä ja isommillakin oppilailla oli vielä lisäksi mukanaan kukkakimppu, joka on heillä tapana tuona ensimmäisenä koulupäivänä opettajalle. Katsellessani näitä intoa puhkuvia ekaluokkalaisia oivalsin yhtäkkiä 3v. poikani olevan saman kokoinen kuin pienin näistä koulukkaista. Asiat saivat jälleen uuden vivahteen.

Ihan ensin jaettiin tunnustuksia ja kuunneltiin puheita. Myös puhiksemme Elina "Elli" Havulehto piti puheen, jonka tulkkasi venäjäksi paikallinen jäsenemme Marina. Oppilaiden kerääntyessä joukolla kukittamaan opettajansa kostui moni silmäkulma, jos kohta ne olivat jo kostuneet aiemminkin. Lopuksi kouluvuosi ikäänkuin julistetiin alkaneeksi niin, että ekaluokkalaiset kiersivät salin kilistäen kelloa opettajien ja isompien oppilaiden kanssa.

Koulureput ja vaatekassit jaettiin lapsille luokassa. Ihan kaikki eivät luokkaan edes mahtuneet, niin paljon oli meitä ja vanhempia paikalla. Itse sain ojentaa repun pienelle pojalle, joka jo malttamattomana silmät innosta hehkuen odotti reppuaan. Hän nimittäin sattui saamaan reppunsa lähes viimeisenä eikä meinannut enää pysyä pulpetissaan. Monia loistavia pieniä kasvoja säteili pulpeteiden takana. Luokan ulkopuolella eräs äiti pyyhki kyyneliä kasvoiltaan. Iloisena ja hämmentyneenä palasin linja-autoon, joka suuntasi seuraavaksi takaisin Sortavalaan isojen lastenkodille.

Lastenkodilla sullouduimme pieneen juhlasaliin, johon tuli myös ryhmä lastenkodista opiskelemaan lähteviä nuoria. Kirstukaarina Katja "Katjushka" Leino piti kauniin puheen ja sitten meillä oli mahdollisuus kysellä asioita nuorilta ja lastenkodin johtajalta (tai oikeastaan isältä) Andreilta. Kysyimme muun muassa, millaisia elämänohjeita nämä nuoret ovat saaneet. Andrei kertoi korostavansa aina kolmea asiaa: kotia, perhettä ja työtä. Ne kannattelevat vaikeinakin aikoina. Jälleen kyyneleet löysivät tiensä poskille. Jälkeemme me jätimme 5 kapiokirstua ja ne saavat ne nuoret, jotka jo tätä kirjoittaessani ovat lähteneet opiskelemaan Kostamukseen ja Petroskoihin.

Tämän jälkeen olikin ohjelmassa pieni hetki shoppailua ja pieni ryhmä meitä (Katjushka, Tisha, Elli, Lelle, Anna, Essi, Seija the mummi) kävi myös viemässä 60 vauvakassia paikalliseen varastoon. Tehokkaan ostoskierroksen jälkeen (vapautimme Mäkelän Marin kanssa yhden kaupan vauvarasvoistaan ja saimmepa vielä muutakin kivaa napattua kainaloon) kaikki kipaisivat satamaan, jossa saimme (luojan kiitos) jättää ostokset linja-autoon odottamaan ja monet myös kaivoivat siinä kohtaa esiin hameen ja huivin, joita ilman Valamon kirkkoihin tutustuminen jää haaveeksi naiselta. Sitten nousimme kantosiipialukseen, joka vei meidät Valamoon.

Valamossa meitä oli vastassa oppaamme Aino, pietarilainen suomen opettaja. Hän johdatti meidät Valamon luostarin historian pyörteisiin ja hiljaisella vakavalla äänellään sai herkeämättömän huomiomme. Aleksandra 9v. kuunteli tarkkaan oppaan kertomuksia (ajoittain) ja mietiskeli, mikä on totta ja mikä tarinaa. Saara 4v. puolestaan oli Valamon vierailun loppupuolella sitä mieltä, ettei oikein pitänyt siitä tädistä, joka puhui koko ajan.

Aivan vierailun alussa Aino johdatti meidät Valamon luostarin kuoron konserttiin. Miehet aloittivat kolmiäänisesti, päättivät viisiäänisesti kun kadonneetkin lampaat saapuivat J Laulu kävi luihin ja ytimiin ja vei minut ilosta suruun ja takaisin riemuun. Yhteen jos toiseenkin kassiin eksyi CD-levyllinen tätä koskettavaa musiikkia.

Pääkirkko hätkäytti kauneudellaan ja yläkirkon kauneutta ei oikeastaan voi sanoin kuvailla. Ikonostaasi oli häikäisevä ja tunnelma hyvin harras. Harvoin olen tuntenut itseni samalla tavalla kosketetuksi kuin Valamon kirkoissa. Saimme tuntea myös luonnon läsnäolon hyvin konkreettisesti, sillä juuri ennen kuin pääsimme munkkilounaalle ukkosrintama yllätti saaren. Kun puolisen tuntia myöhemmin maha täynnä borskeittoa, riisiä, kanaa, lohta, leipää ja kuumaa kahvia/teetä kömmimme jälleen ulos, aurinko paistoi täydeltä terältä.

Seuraavaksi olikin sitten aika siirtyä saaren toiselle puolelle tutustumaan Uuden Jerusalemin skiittaan, Getsemanen skiittaan ja Öljymäkeen. Maihin kömmimme kahden risteilyaluksen läpi (näppärää) ja Aino johdatti meidät pieneen ja tunnelmalliseen Uuden Jerusalemin skiitan kirkkoon, jossa skiitan rakennuksissa asuvat oppaat käyvät joka aamu klo 8.30 aamuhartaudessa. Skiitan pihalla saimme myös Ainolta hyvin liikuttuneet kiitokset siitä, että olimme kaikki pukeutuneet toiveiden mukaisesti hameisiin ja huiveihin. Tämä jälkeen taivalsimme vielä Öljymäelle ja saimme palkaksemme aivan mahtavan näkymän Laatokalle ja tietenkin otettiin huivikuva koko poppoosta. Tämän kävelyn aikana Ronja tokaisi Sonjalle, että pian me ollaan varmaan nähty kaikki Venäjän kirkot!

Valamosta palattuamme saimme sulatella reissua tunnin verran ja sitten pääsimmekin illalliselle Piipun pihan ravintolaan. Ruoka maistui ja sen ohessa meille tarjoiltiin tanssiesityksiä laidasta laitaan. Siinä heiluvat helmat ja höyhenet pölisivät. Lopun edestä pölistiin ja lauleltiin baarissa ja huoneissa. Luotiin ja syvennettiin ystävyyssuhteita.

Sunnuntai 2.9.2007 Hansun silmin

Kyllä osaa puuro olla hyvää! Piipun pihan runsaan ja herkullisen aamupalan jälkeen hyvästelimme hienon hotellin, kauniin Laatokan ja rosoisen kauniin Sortavalan. Tänään pääsisimme nauttimaan nukketeattareriesityksestä Värtsilän kunnantalolle. Sitä ennen meillä oli vielä mukavasti aikaa tuliaisostoksille.

Ensin kävimme Ruskealan pienessä, mutta uskomattoman laajalla valikoimalla varustetussa sekataravakaupassa. Iloiset myymälänhoitajat taisivat saada vuoden parhaan myyntinsä, kun vaakalaiset ostivat muun muassa erilaisia voiteita, saippuoita, makeisia, leluja, laseja, lapioita ja kuohuviinejä. Öljymäellä pidimme vielä vessa- ja ostostauon ennen Värtsilän vierailuamme. Myös kulkukoira sai osansa Vaakan avusta ja yhteistyöstä, kun Elli osti ja syötti sille keksejä.

Värtsilän kunnantalon juhlasalissa meitä odottelivat vieraanvaraiset emännät, kunnanjohtaja, kummipäiväkotimme Pihlajan tarhantädit ja opettajat, juuri koulunsa aloittaneet ekaluokkalaiset sekä muut suloiset mutukat vanhempineen ja babushkoineen, taitavat nuoret nukketeatterilaiset ja käsinkosketeltavan lämmin tunnelma. Meitä oli odotettu. Teatteriesitys Pieni heleänpunainen kukka oli kaunis, liikuttava ja taidokas. Venäjällä palkintoja saaneet teatterilaiset olivat opettajansa ohjauksessa loihtineet meille tunteisiin vetoavan elämyksen. Lapset ja aikuiset seurasivat esitystä hievahtamatta. Aikuiset pyyhkivät vaivihkaa kyyneleitä silmäkulmistaan.

Pääesityksen jälkeen seurasi vielä neljä yllätysnumeroa. Murrosikäiset nuoret olivat itse valmistaneet omannäköiset nukketeatteriesityksensä. Ensimmäisessä moshasi hevibändi, jonka laulusolistin musta pitkä fleda hulmusi rytmikkäästi. Näimme myös laulavan sämpyn ja hänen hehkeän taustakuoronsa, tomeran Alla Pugatshovan ja hänen tohvelin alla olevan nuoren miehensä sekä ukrainalaisen Euroviisuissakin pärjänneen bändin näköisesityksiä. Voi sitä iloa, naurua, riemunkiljahduksia ja ansaittujen aplodien määrää. Emme muistakaan, milloin olisimme nauraneet niin paljon! Viisivuotias Ronja Leilantytär, joka ei meinannut housuissaan pysyä totesikin: "Äiti, tää on vielä hauskempi kuin se Valamon kuoroesitys!" Nämä taitavat nuoret tytöt ja pojat lupasivat valmistaa ensi vuodeksi uuden esityksen.

Teatteriesityksen jälkeen jaoimme päiväkodin eskarilaisille reput ja saippuakuplia. Vanhemmat ja babushkat saattelivat hellästi lapsosiaan. Lapset näyttivät niin onnellisilta.

Kunnanjohtajan huoneeseen oli katettu meitä varten pursuava herkkupöytä. Nautimme antimista ja lämpimästä vieraanvaraisuudesta. Vaikka kunnantalon tilat olivat karut, sen sisällä meitä odotti uskomattoman lämmin ja ystävällinen ilmapiiri. Tee- ja kahvihetken päätteeksi yksi koulun opettajista soitti hanuria ja yhdessä lauloimme ainakin Uralin pihlajaa ja Miljoonaa ruusua kuka venäjäksi kuka suomeksi. Haikeiden hyvästelyjen ja saatteluiden jälkeen oli aika hypätä bussiin ja kääntää kokka kohti kotimaata.

Paluumatka

Raja-ja tullimuodollisuudet hoituivat jälleen nopeasti. Rajavyöhykkeen jälkeen edessä oli siisti ja hyvinhoidettu Suomi, kotimaa. Materiaalinen ero oli aikuisen mielestä silmiinpistävä. Venäjän puolella monet talot repsottivat ja tiet olivat kuoppaisia. Vastapainona oli myös paljon kaunista vehreitä, hyvinhoidettuja kukkaistutuksia, remontoituja vanhoja taloja, uusiakin rakennuksia. Ja mikä tärkeintä,  toisistaan välittäviä ja huolta pitäviä ihmisiä sekä aitoa uskoa tulevaisuuteen. Kun 9-vuotiaalta Sakulta kysyttiin, mikä oli suurin ero Suomen ja Venäjän välillä, vastaus oli, että "ne kirjaimet ja liikennemerkit, muuten siellä oli ihan samanlaista kuin Suomessa".

Paluumatkalla pidettiin hoppua. Tohmäjärvellä pysähdyttiin vain pikaisesti, samoin Mikkelissä. Vaajakoskella piipahdettiin syömässä. Kaikilla oli jo kiire kotiin omien läheisten luo  -  ja turkulaisilla vielä vikaan junaakin. Hyvin ehtivät, kiitos täsmällisten matkalaisten ja Maukan!

Bussi täyttyi nytkin iloisesta, osittain haikeastakin puheensorinasta, puikkojen kilkkeestä, yhteenkuuluvuudesta, välittämisestä sekä kokemusten ja tuntemusten vaihdosta. Kiitos unohtumattomasta matkasta tovereille ja erityisesti Tindelle, joka on mitä mainioin matkanjärjestäjä ja ylin kiiltokuvien ystäväJ

Ensi vuonna Hansu ottaa Sanninsa mukaan. Voivat sitten yhdessä laulaa PMMP:n matkalaulua:

"Perillä" on tuolla edessämme jossain
Mennään, mutta ajetaan hiljempaa
Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan
Tämä voi olla
koko elämämme ihanin päivä
Ajetaan hiljempaa
Toivon, että matka jatkuu, jatkuu vaan

Ensi vuonna Kentsu tekee kaikkensa päästäkseen taas mukaan ja toivon mukaan välttyy viime hetken tuliaisilta. Tänä vuonna tarttui mukaan vielä Turun rautatieasemalta eksynyt nigerialainen opiskelija...

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin

"Kentsu", Turku &  "Hansu", Nokia