Matkalle on aina mukava lähteä, siellä on valtaosin hauskaa ja kotiinpaluu AINA sweet&sour. Niin tälläkin kertaa. Lähtö oli kaoottinen keräilyerä. Matka antoisa, hauska, liikuttava, ikimuistoinen. Mieli palaa niihin tunnelmiin ja tuoksuihin vääjäämättä. Valamon kauneus, aava Laatokka, keltainen pikkukirkko Sortavalan laitamilla, inhimillinen lämpö ja välittäminen, pienet ekaluokkalaiset, laulava hampurilainen, ilosta itkevät mammat ja äidit, riemua täynnä olevat lapset. Pieniä ihmisiä, suuria tunteita. Meillä on vielä pitkä matka inhimillisyyteen.
Virallinen matkaraportti sitten myöhemmin tännekin tulee kunhan saan sen Hansun kanssa tehtyä.
Kotiinpaluu oli kuin lähtö. Kaoottinen. Tuskin sain matkakumppanit taksiin puoliltaöin, kun olkaani koputti musta mies. Hän oli juuri saapunut autiolle asemalle Helsingistä ja matkaa takana oli 48h. Hän etsi TYSiä ja ICT keskusta. Oli kovin hämmentynyt kun kerroin molempien tahojen olevan sulki kyseiseen vuorokauden aikaan. Ensin varovasti ehdotin hotellia, yömajaa, mutta hän ei ollut ollenkaan varautunut moiseen. Pikaisen tiedustelun jälkeen nappasin hänet samaan taksiin ja roudasin meille yöksi. Se siitä romantillisesta kotiinpaluusta. Isäntä ei ollut _hirveän_ innostunut, mutta minun oikeustajuni ei antanut jättää eksynyttä ulos sateeseen. Tunnusti kuitenkin, että olisi tehnyt tasan samoin ja samaan hengenvetoon lupasi kiusoitella minua näistä Venäjän tuliaisista monta vuotta. EI kuulemma ole minulla valittamista, jos hän joskus palaa reissusta jonkun pelastettavan neidon kera. Heh.
Kaoottinen häsellys nigerialaisen vieraamme kera jatkui aina myöhäiseen maanantai-iltapäivään. Hän ei saanut omaa kattoa päänsä päälle, sillä hänellä ei ollutkaan rahaa maksaa takuuvuokraa. Oli ymmärtänyt väärin ja kuvitellut, että löytää töitä ja maksaa jälkikäteen. Näin ehkä asiat toimii Nigeriassa... ei täällä. Saimme kuiteskin yhteyden hänen tutoriinsa (ystäväni hollantilainen mies... maailma on PIENI) ja saimme hänelle väliaikaisen suojan maamiehensä luota Halisista. Ressi loppui jotain 18.34 ja Razaqin koti-ikävä oli valtaisaa, kun juttelimme viimeistä kertaa. On kauheaa olla 4000 kilometrin päässä kotoa, maassa jossa puhutaan hassua kieltä ja mikään ei toimi niin kuin on kuvitellut. Minusta tuntuu niin pahalta hänen puolestaan. Hänen hätänsä oli käsinkosketeltavaa.
Nyt arki onkin sitten jo päässyt iskemään. Ekat raivarit on jo saatu. Vieroitusoireet ovat siis kauheat matkan jäljiltä. Tuntuu siltä, että kun äiti tuli kotiin niin kenenkään ei tarvi tehdä mitään, pöydälle pitää kiivetä alvariinsa ja sängylle pitää ehdottomasti päästä hyppimään aina kun silmä välttää. Kummastakin on tänään oikaistu vähintään 20 kertaa ja sänkyhyppelyistä tuplasti tuo määrä. Lisäksi pitää ehdottomasti tapella joka esineestä ja KAIKKI tiskit pitää jättää pöydille. Aaaahhhh. No ainakin ansaitsin päivän kovaäänisin äiti palkinnon mennen tullen ja palatessa. Karmeinta oli, että koko ajan rähjätessäni tiesin rähjääväni ikäänkuin turhaan ja varmasti harmitti kaikkia. Lapsia ja isäntää.
Summa summarum: pitäisikö jättää matkat tekemättä kun sitten arki tuntuu niin kauhan kamalalta, vaikka onkin ihana olla lasten kanssa?