ihan ensi kiitos tsempeistä kaikille! Ilman teidän virtuaalitukea ja isännän lähitukea mulla varmaan vintti pimentyis ennen kuin nää Tiitiäiset syntyy. Vielä jaksaa dieettiä pitää yllä, siihen on jopa hiukan turtunut jo, en edes haaveile syrjähypyistä. Vähän se on tietty tylsää kun muut syö herkkuja niin itse tyytyy siihen kuppiin kahvia ja satunnaiseen täysjyväkorppuun.
Pään hajoamisesta hieman. Just tänään aamulla sain suihkussa yksinäni melkein itkupotkuraivarin, kun hormooneissani vaihteeksi mielikuvituskeskustelin lääkärin kanssa ensi tiistain lääkärikäynnillä. Niin ja saman raivarin sain tiistai-iltana issekseni. Tietysti se suurin peikko siellä on juuri tämä pelko siitä, että taas joutuisi todistelemaan. Se nimittäin on se juttu mitä just nyt on vaikea sietää. Elo kun ei muutenkaan ole mitään herkkua, kun paikkoja särkee ja ruokavalio riipii mun Crohnin tautisia suoliani aiheuttaen niin valtavaa närästystä, ettei ole mitään rajaa. Taisin tehdä nimittäin uuden ennätyksenkin... kaksi päivää piti vyöhyketerapia närästyksen kurissa. Yleensä sentää kolme :( Tämän kaiken päälle pitää sitten vielä jaksaa ja sietää tuota luottamuksen puutetta niin sanottujen asiantuntijoiden puolelta. Tiistain puhelusta tajusin nimittäin yhden uuden jutun näin jälkijunassa. Heidän on nyt nimittäin kovasti vaikeaa tuolla TYKSissä ymmärtää, että miten ihmeessä mulla ei tässä raskaudessa sokeriarvot laske samalla tapaa kuin aikaisemmissa raskauksissa ovat laskeneet ruokavaliota noudattamalla.
Hmm. Mikäköhän ero tässä nyt olis verrattuna aikasempiin??? Mun ei tarvinnut eksyä Suomen monikkoperheiden sivuille ja jo tuli vastaus. Olenkin jo miettinyt, että pitäisikö olla *****mainen ihminen ja kerätä kaksosraskauksiin perehtyneiden asiantuntijoiden nimiä ja yhteystietoja paperille, jonka voin sitten antaa seuravalla "asiantuntijalle", joka päivittelee tilannetta ja pyytää kysymään joltakulta, joka osaisi ehkä vastata päivittelijälle niin, että päivittely loppuisi.
Tuskin maltan odottaa, että pääsemme keskustelemaan synnytyksestä näiden ah niin keskustelukykyisten ja empaattisten asiantuntijoiden kanssa. Mikäli vanhat merkit (vs. ensimmäinen raskauteni) pitävät paikkansa niin nyt ensin itketään nämä sokeri-itkut ja surraan niitä. Seuraavaksi itketään sitä, kun nää juntit päättää pysyä perätilassa, tai mikä pahinta A-perätilassa B päällään. Juhon kanssa tämä rundi jo käytiin läpi ja sitä aikaa en muistele ilolla. Surullisinta tääs minusta on se, että jostain kohtalonoikusta johtuen mulle ei tämä viimeinen raskausaika ole sitä onnellista odotusta vaan itkunsekaista kauhua, joka vaan syvenee loppua kohti ja sitten koitetaankin jotenkin ihmeen kaupalla selvitä neljän lapsen ja sektiohaavan kanssa kotona. Kuuden viikon toipumisaika on edelleen tuoreessa muistissa ja se on myös isännän pahin painajainen.
Ai miten niin pessimististä? Inhorealistista sanoisin.