Taas on yksi päivä tätä elämää takana ja ylpeänä ei voi taakse päin katsoa. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on sellainen olo, että jos tämä jatkuu niin mun on varmaan parempi etsiä ammattiapua tai ainakin etsiä työkaluja jostain kirjasta (kun vaan ehtis lukea). Apua on toki joskus haettu kirjoista, muttei koskaan ns. "Kasvatuskirjoista". Jaa että miksikö nyt sitten? Katotaas.
Aamu meni ihan jees. Oltiin aika sopuisia ja lunkejakin, mitä nyt joku kerta poistettiin tarzan pöydältä ja siivoiltiin kaadettua puhtaiden vaippojen lootaa. Ulkoilu ei piristänyt kuin Jtä. M.vähän väsähti ja sai hepulin kun äiti ei antanut juosta laivapuistosta suin päin pois pyörien yms sekaan. Nuori mies harjoitti keuhkojaan lähes kymmenen minuutin ajan. Oli lystiä ja ohikulkijat ihmeissään.. Ei liene yllättävä tieto, että poistuimme puistosta melko nopeasti Jn vastalauseista huolimatta. Äiti ei vaan jaksanut. Päivän ehdoton piristys oli törmäys S O M tiimiin heidän posteljoonireissullaan. J ei halunnut sisään M halusi. Sisälle siis. Ruokaa. Vaippojen siivousta. Pöydältä nostamista. Mn nukutus. J huolehti makuuhuoneen oven loksutuksesta NIIN hyvin ettei uni meinannut tulla lainkaan. Vasta noin kahdeksannen pyynnön (siinä vaiheessa jo hyvin kovaäänisen sellaisen) jälkeen uskoi. M nukahti. Kipusin ylös sängystä ja kun pääsin lastenhuoneeseen niin KAIKKI vaipat + silityspinon (ei mikään pieni pino) puhtaat tekstiilit olivat pitkin LATTIAA, aika likaista sellaista. Räjähdin kirjaimellisesti, sain aivan hirveän raivarin enkä edes tajunnut häipyä huoneesta. Ihan kuin olisin tippunut mustaan aukkoon. Eipä tarvi ihmetellä miksi J mielellään viskoo tavaroita... Lensi meinaan yks jos toinenkin tavara heti. Sen verran tajunta oli päällä, että keskityin pauhaamaan ja viskomaan tavaroita. J sai olla rauhassa, joskin riehuva äiti ei ole mitenkään turvallinen näky, oletan. Itkua väänsi lopuksi nin äiti kuin poika. Kuin ihmeen kaupalla M nukkui koko ajan.
Tämän tapahtuman jälkeinen aika on ollut turtaa. Olen mykistynyt alhaisesta sietokyvystäni, typeryydestäni ja ilkeydestäni. Ei se nyt maailmaa kaada jso pyykit lattialle leviää. Lisäksi kyseessä oli  J:n mustisprotesti, joka olisi kai pitänyt käsitellä jotenkin fiksusti ja filmaattisesti. Nyt poikaparka näkee painajaisia ei niin fiksusta ja filmaattisesta äidistä ensi yönä. Multa vaan ei tahdo löytyä työkaluja näihin juttuihin ja liika temperamentti saat munt kiehahtamaan ennen kuin järki ehtii perässä ja sit ei enää osaa lopettaa vaikka siinä huutaessaan jo tajuaa hölmöytensä.
En uskalla toivoakaan, että tämä ahdistus katoaisi lähiaikoina. Järki käskee nukkumaan ja etsimään kiireetöntä aikaa lasten kanssa, mutta velvollisuudentunnossaan hyörivä äiti ei osaa jättää kotitöitä.. Isännän flunssa sen kun vaan uusii uusii uusii. Voi kun vois itekin joskus sairastaa kuin mies. Lohdullista on, että hän yrittää tukea mua vanhemmuudessa parhaansa mukaan. Harmi vaan, että mä oon tämmönen puupääkuumakalle, joka ei saa itseää pidettyä kuosissa. Ainoo mikä lohduttaa just nyt on tämä:
Tyhmä joka tietää olevansa tyhmä tietää olevansa viisaampi kuin tyhmä, joka ei tiedä olevansa tyhmä.