Vilkas, kiireinen, kiva viikko takana ja nollat taulussa. Oli ihana nähdä paljon ihmisiä omassa kodissa ilman, että täytyi siirtyä mihinkään. Kolikon kääntöpuolelta löytyi tosin valtava väsymys, mikä kai on ihan normaali reaktio kun on koko viikon tsempannut ja tehnyt paljon kaikkea. Eilisillasta lähtien ei päässä tosin ole tapahtunut mitään muuta kuin syvää ihmettelyä siitä miten ihmeessä voin selvitä hengissä tai edes järjissäni tulevista vuosista.
Minulle nimittäin viime viikko oli yhdenlainen vedenjakaja "kahden aikakauden" välillä. Nyt laskeudutaan hiljaksiin jouluun, josta toivottavasti tulee rauhallinen ja perhekeskeinen. Tavoitteena on vain syödä ja olla (tietty siivotaan vähän, että on kivampi makoilla) -  isäntäkin pitää vapaata. Joulun jälkeen taas arki koittaa, mutta se arki onkin sitten jo hiukan erilainen, minun osaltani karsittu versio nykyisestä. Olen tietoisesti karsinut elostani kiirettä ja menoa pois, vain luvatut pidetään periaatteella. Hyvin olen onnistunutkin. Tammikuun olen vielä aika reipas (tai ainakin olen ajatellut olla), mutta se jälkeen kaikki tapahtuu mutu-tuntumalla. Olen herännyt siihen todellisuuteen, että hyvin pian tämä lepokotimeininki on historiaa ja nyt ehkä kannattaisi panostaa lastenhuoneen lattialla istumiseen ja poikien kanssa tuohuamiseen. Muutaman kuukauden päästä se ei enää ole mikään selviö. Mökkeytymisen taustalla on myös perheen yhteinen pyrkimys saada tuon isimiehen gradu valmiiksi ennen kuin elämää pistää turbon päälle. Tietty äiti-ihmisen pesänrakennusvietti on myös tuplabuustissa jo nyt eli ajatukset ensi vuoden puolella ovat siis täysin kotipesässä, jos kohta ne siellä harhailevat alvariinsa jo nytkin. Luvassa on siis omalla tavallaan antoisa, mutta myös hyvin rankka vaihe.
Lasten syntymän jälkeistä aikaa on kovin vaikea kuvitella. On hetkiä, jolloin optimismi valtaa mielen ja totean hiljaa itsekseni, että "ei se nyt NIIN vaikeaa ja NIIN kamalaa voi olla" ja mieli kehittelee ratkaisuja arjen helpottamiseksi. Sitten on näitä hetkiä, jolloin tuntuu mahdottomalta selviytyä edes näiden olemassa olevien sällien hoidosta, kun masu kasvukipuilee ja supistaa epäsäännöllisen säännöllisesti. Huonoimpina päivinä on tosi vaikea uskoa, että pysyisin kahdella jalalla loppuun asti ja että lopussa minulla on kaksi tervettä tenavaa kainalossa. Erityisesti tuo oman kunnon kestäminen minulle iso peikko, sillä sairaalakomennuksen johdosta isännän gradu jäisi taatusti tekemättä ja taloutemme suistuisi välittömään konkurssiin. On vaikea käsittää miten siitä yhtälöstä selvittäisiin.
Jos nyt joku jo miettii, että minkäs helkutin takia sitä pitää miettiä edes näitä kauhuskenaarioita pakkolevosta jne.niin kaipa tämä kaksosraskaus on itselle niin paljon konkreettisempi, että ihan automaattisesti varautuu myös niihin "ei-niin-kivoihin" juttuihin, joita niin kovin usein kaksosraskauden kylkiäisenä tulee ihan pyytämättä. Minulle se on myös luontaista ja skenaariot ainakin auttavat etsimään ratkaisuja jo valmiiksi, jotta tilanteen tullen on jo jotain mietittynä.