Onpa saattanut jota kuta pistää silmään äärettömän pessimistinen ja negatiivinen suhtautumiseni paikallisen sairaalan eli TYKSin palveluihin. Jäin oikein tänään miettimään tätä asiaa pidemmäksi aikaa ja yrittänyt löytää positiivisia ajatuksia liittyen ko. puulaakiin. Aika huonolla menestyksellä tosin. Sen johdosta olenkin hiljaa itsekseni päättänyt panostaa positiiviseen kanssakäymiseen heidän kanssaan. Ideana siis yhteistyö ja yhteisen "maalin" löytäminen ilman, että minä vietän illat itkien ja lääkärit ja hoitsut ihmetellen pimahtanutta äitiä.
Ensimmäisessä raskaudessani nimittäin sain tuta isolla mitalla sen, että äitiyspolilla hoidetaan aina erityisäitejä eli jollain tapaa sairaita äitejä. Heille esimerkiksi raskausdiabetesäiti on tusinatapaus ja kun päivän kymmenes diabeetikko kävelee ovesta sisään niin ei ole ihme, että suhtautuminen on luokkaa "olet tyhmä ja saamaton ja huono äiti kun et ymmärrä itsesi ja lapsesi parasta ja olet päästänyt itsesi noin lihavaksi, syöt väärin jne."  Vasta kun ovat tämän saaneet syljettyä naamallesi aloitetaan ne oikeat kysymykset ruokavaliosta ja sitten ollaan ihmeestä soikeina, kun siinä ei enää olekaan mitään huomautettavaa. "Sinä taidatkin kuulua niihin äiteihin, joilla hormonit nostavat sokerit automaattisesti." Onhan tuo lause sinänsä kiva kuulla edes jälkikäteen, mutta se ei pyyhi pois sitä sontaa mitä ensin lapataan silmille. Koko ensimmäinen raskaus menikin viikosta 10 niin, että kuulin aina vain, että olen huono äiti ja lopulta vielä passitettiin leikkaussaliin erinnäisten vaiheiden jälkeen niin oli kuulkaan vitsit vähissä. Tuskin kukaan yllättyy kun kerron, että lähetin omalla nimelläni varustetun palautteen koskien koko hoitoaikaani TYKSin äitipolilla ja kysyin, että onko heillä todellakin tapana tukea tällä tavalla ensimmäistä lastaan odottavia äitejä.
Toisella kertaa pääsinkin vähemmällä ja kohtelu oli ihan erilaista ;) Ekalla kerralla tosin yksi hoitsu aloitti saarnan, mutta ennen kuin ehti kovin pitkälle niin toinen hoitsu haki hänet pois hetkeksi ja palatessa hoitsu vaan totesi, että taidatkin nämä tietää ja suhtautuminen oli aivan eri luokkaa. Erikoista. Toisaalta näin jälkikäteen ajatellen olisivat saaneet siellä ihan lopussa narista ja märmättää hiukka enemmän ruokavaliosta, sillä lupa alatiesynnytykseen rv 35 aikaan painoi jotain idioottikytkintä päässä ja sitten kuopus joutuikin glukoositippaan teholle, kun ruokavalio repsahti lopussa. Niin kauheaa se oli, etten toivoisi samaa kaksosille, joilla tuo teholle joutumisen riski on jo muistakin syistä kauheasti paljon korkeampi. Tosin tuon toisen raskauden repsahduksen takia saankin varmaan sapiskaa ihan huolella. Ainakin voin nyt sanoa tietäväni seuraukset eikä ole pelkoa repsahduksista.
Hartain toiveeni onkin, että nyt tällä kertaa päästäisiin ilman pakollisia "olet huono äiti"-tarinoita siihen pisteeseen, että yhdessä toisiamme ymmärtäen viilaisimme kaikki kuntoon niin, että vauvoille ei tulisi missään vaiheessa mitään ongelmia tästä minun sokerisuudestani. Oleellista kai olisi, että he ymmärtäisivät minun ihan oikeasti haluavan lasten parasta, uskoisivat siihen mitä kerron (pelkään etteivät usko minun noudattaneen ruokavaliota kun kerran arvot ovat korkeammat kuin aikaisempian kertoina) ja että minä muistan osoittaa ymmärtäväni heidän huolensa ja olevani täydestä sydämestäni hoidossa mukana (minun lapsistanihan siinä kyse on). Josko siinä olisi edes alustavat eväät yhteistyöhön, joka lienee hyvin tiivistä aina raskauden loppuun saakka?