Istuinpa tuossa pari iltaa sitten ja murehdin tapani mukaan kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Nousi mieleeni, että samantapaisia tuntemuksia on joskus ennenkin pyörinyt mielessä. Ja niin olikin. Ainoa ero nykyisyyteen on se, että ei todellakaan tarvi arpoa mitä tekisi, vaan lähinnä arvotuttaa, että mistä kerään ne kaikki tunnit, joina asiat pitäisi hoitaa. Ihan entisellään on sitten se loppu. En vaan taaskaan osaa nauttia "lomasta" lasten kanssa, kun takaraivossa tykyttävät kaikki ne tekemättömät esseet ja ja kuvaprojektit, jotka piti jo tehdä aikaa sitten... puhumattakaan sitten niistä kivamman pään jutuista, käsitöistä. Saa niistäkin näköjään itselleen ressin aikaiseksi. Ei hemmetti sentään. Mun tarttis varmaan mennä jollekin "Positiivinen elämänasenne elämäntavaksi- kurssille". Sen verran realismin läpäisemäksi tämä elo on mennyt. Ihan kuin odottaisi koko ajan uutta iskua etsien mahdollisimman tukevaa asentoa sen vastaanottamiseen unohtaen samalla elää tässä hetkessä, niissä hetkissä, jotka eivät koskaan palaa.