Olen monen monta kertaa tullut tänne ja miettinyt mikä on tämän blogin funktio minulle. Toisaalta kaipaa paikkaa, jossa jakaa omia kokemuksiani muille. Toisaalta säännöllinen ylläpito mahdollisten lukijoiden iloksi saattaa olla minulle liian suuri lasti kannettavaksi. Haudata tätä en osaa tai oikeastaan halua. Ehkäpä siis tyydyn epäsäännöllisen säännölliseen kirjoittamiseen.

Jotta tulisi uutisiakin niin sitten viime lähetyksen erityislastemme määrä on tuplaantunut, kun nuorinkin poika sai itselleen kielen ja puheen kehityksen erityisvaikeuden diagnoosikseen. Tämä tapahtui viime joulukuussa ja se siis selittää edellisen postaukseni katkerat sävyt. Itkuksihan se taas meni, vaikka urheita olimmekin ja taistelimme kunnon kuntoutukset päälle ryömivästä surusta huolimatta. Sittemmin saimme tuolle isommalle erityiselle virallisen autismidiagnoosin, enää ei olla alaviitteen varassa. Kirsikkana kakkuun tuli kehitysvammadg. Molempia osasimme odottaa ja ensimmäiset päivät dgn jälkeen olivatkin myönteiset ja saimme jopa reilusti enemmän kuntoutusta kuin mitä olimme uskaltaneet edes toivoa.

Sitten olikin aika aloittaa surutyö. On jännittävää miten ihmisen defenssimekanismit toimivat. Tiettyyn rajaan asti voi itselleen selittää asiat parhain päin, mutta sitten kun se raja tulee vastaan niin ei todellakaan tarvitse kuvitella pääsevänsä karkuun. Diagnoosin tarkentuminen kuitenkin sai tapettua sen toivon sirun joka vielä elätti ajatusta siitä, että lapsi vielä joskus olisi edes lähellä ns. normaalia tai "parantuisi". Pienemmän pojun kohdalla tuo siru vielä elää ja voi paksusti, vaikka yritän hakata sitä realismin kovalla vasaralla etten ensi kerralla murtuisi.  Toisaalta tämän kaiken keskellä tiedostan ja tiedän, että asiat voisivat olla huonomminkin. Pojat ovat vaativia, mutta heitä on kuitenkin vain kaksi erityistarpeista ja melko "siedettävillä" ja ilmeisen lientyvillä oireilla (seliseli). 

Ja kyllä, opinnot maistuvat ja tukevat osaltaan arkeamme, kun saan perehtyä sitä kautta omien lapsieni tulevaisuuden näkymiin ja samalla kasvaa ymmärrykseni erityisistä tarpeista. Aikaa hiukan enemmän toivoisin omaavani.

Lukemisiin!