On taas vaihteeksi vierähtänyt päivä jos toinenkin edellisestä päivityksestä. Yhdistyksen alkumetrit ovat työllistäneet hyvin varsinkin kun työt täällä kotona eivät ole varsinaisesti loppumaan päin. Jotenkin tuntuu taas siltä, että kaikkea ylimääräistä säätöä tulee ovista ja ikkunoista koko ajan. Kaipa tuon viimeisen terveen siirtyminen diagnosoitujen kerhoon on ollut sitten se viimeinen tikki, joka on vienyt nekin vähät vapaahetket mitä ennen joskus harvoin oli.

Tosiasiahan nimittäin on, että jos ennen täytettiin yhtä päiväkirjavihkoa kuvilla niin nyt niitä täytettäviä on kaksi ja poikakuopus toki hajotti kameran, joten kuvia kuvataan kolmella eri kännykällä > kaikkien kuvien mukaan saaminen kestää. Aikaa tähän siis saa kulumaan ihan niin paljon kuin haluaa. Aina joskus toivoisi olevansa mestaripiirtäjä, jotta voisi muutamalla viivalla vain luonnostella päivän tapahtumat suitsait sukkelaan sen sijan, että etsii, kerää, tulostaa, leikkaa liimaa. Kaiken huipuksi tänään huomasin kuiven kanssa puljatessani, kuinka innostunut poikakuopus oli siskon ja isoveljen päiväkirjavihoista. Toki siitä tämmöinen puolipöljä perfektionisti heti hankki itselleen huonon omantunnon ja tietenkin aloin pohtia kolmannen päiväkirjavihon hommaamista, ihan kuin aikaa olisi sen täyttämiseen. Poikakuopuksella nimittäin on kauhea kommunikaatiovimma ja selittää omalla kielellään koko ajan jotain ja tapailee sanoja säännöllisesti. Osuisi aika varmaan maaliin ja nyt kun olen nähnyt miten innostunut tyttö on omasta vihostaan niin sitä on oikeasti aika kiva tehdä. Meidän autistin vihon kanssa on aina joskus ollutkin motivaatio-ongelmia, kun hän vaan katselee ilahtuneena vihkoaan, mutta harvoin jakaa sitä toisen kanssa ja haluaa kertoa sen avulla jotain. Kah kun sitä kommunikaatiotarvetta ei vaan ole, toisin kuin muilla sisarruksillaan.

Tämän dilemman - kolmas vihko vai ei - kanssa jahkaan taas pari viikkoa ja luutavasti päädyn ostamaan vihon ja aloittamaan työn. Harmittaa jo etukäteen, kun tietää lopputuloksen itsensä kanssa. Arvaan myös, että isäntä ei kilju riemusta. Tänäänkin nimittäin käytin pari kolme tuntia kulvien siirtelyyn, valitsemiseen, tarinoiden kuvitukseen, tulostamiseen, leikkaamiseen, liimaamiseen tekstittämiseen ja toki reissareiden kirjoittamiseen ja yksi päiväkirjavihko lisää ei varsinaisesti vähennä asiaan kuluvaa aikaa. No ehkä se on sitten sen arvoista, jos poikakuopus siitä saa itselleen iloa. Sitä ajatusta pitää nyt varmaan lähteä kehittelemään ja kaipa näistä sulkeisista vielä joskus saisi ah niin kuntouttavia ja hienosti strukturoitavissa olevia "koko perhe askartelee" tapahtumia... joka päivälle. Hih ja huoh. "Vuoden äiti" -pistesaalis varmaan kaunistuisi... tosin se saalis vajenee komeasti niihin hetkiin, kun pinna ja kaikki käämit käryävät  viimesen päälle, kun sikavintiöt keksivät jekkujaan (Nimim. kaikki-lapset-killuvat-wcn-ikkunassa puoli-ilkosillaan-tai-ilkosillaan-ja-leikkivät-legoukoilla-vessanpöntöllä-ja-ssä-eiks-niin-?.)