Antaa tulla vaan. Mitä sitä turhia ujostelemaan. Haavat auki ja lisää suolaa vaan. Voin kertoa, että kirvelee ja paljon. Arvatkaapas miltä tuntuu mennä vanhempainvarttiin iloisin mielin ja tulla ulos väkinäisesti hymyillen ja kotimatkalla jo itkien? Melko pahalta. Varsinkin, kun tuon "vartin" aikana vahvistuvat ne pienet jo kotonakin mietityt jutut (ne "voiks tää oikeesti olla näin vaikeeta?" mietteet) ja jouduin väkisin kaivamaan sisältäni ammatimaisuuteni rippeet ja piilottamaan äidin tunteet, kyyneleet ja "EI"-huudot, pystyäkseni toimimaan lapseni parhaaksi. Kas kun äiti olisi vielä halunnut pohtia ja murhettuakin, kun taas järki ja kaikki keräämäni tieto ilmoitti suoraan, ettei tämä pyristelystä parane.

Jaa, että mitä nyt? No sitä vaan, että nyt meillä lienee käsissä jo kolmas erityismies. Sen siitä saa kun ehti ajattelemaan, että onpa se onni, että edes yksi pojista pääsee kiinni "normaaliin" kouluun kavereidensa muassa. Enkä liioittele sanoessani, että ehdin tämän ajattelemaan juuri edeltävällä viikolla ennen kuin ajatus romutettiin. Asia eteni tutulla kaavalla. J on niin "ihana" ja "lutunen" ja sitä ja tätä ja sitten se MUTTA. Ei pysty keskittymään edes auttavasti tehtäviin  ja vaatii lähes koko ajan huomiota, jos halutaan, että vihkoon tai kirjaan syntyy yhtään mitään. Oppimista ei tapahdu ja jälkeen on jo jääty. Mahdotonta opettaa asianmukaisesti tässä luokassa, 11 muun oppilaan ohessa. Siirto voidaan tehdä nopeasti, mutta tarvittaisiin myös jonkun lääkärin arvio. Caramba sentäs. Osasimme odottaa huonoja uutisia, muttei näin huonoja. Keskittymisongelma näkyi toki näkyi kotonakin läksyissä ja olimme sitä ihmetelleet, mutta jotenkin ajattelimme sen menevän siihen  piikkiin, että kirjaimet eivät vain kiinnosta kotona. Kas kun hänellä ei ole mitään ongelmia keskittyä vaikka tekniikkalegon rakennukseen kolmeksi tunniksi...

Tämä kaikki kaatui niskaamme yhdeksän päivää sitten ja J on ollut uudessa ryhmässään jo neljä kokonaista päivää ja lähete neurologille on saatu. Sitä diagnoosia odotellessa sitten voi raaputtaa raotetun haavan huomaamattaan suuren suureksi ja neurologi sitten hoitaa suolan kaadon haavaan. Ihan kuin pienimmän miehen joulukuisessa tuomiopäivässä ei olisi tarpeeksi pähkinää purtavaksi. Aika kirvelevä syksy tiedossa. Pahinta oli tiedon välittäminen pienelle miehelle itselleen. Se nakki viuhui minulle, koska olimme mummuloimassa sen viikonlopun kun asia piti selvittää. Alkuun poika oli nihkeänä, eikä innostunut laisin. Minulla toki täysi työ pitää omat tunteet kasassa. Sitten kun pääsimme kotiin sunnuntaina ja Juho välttämättä halusi pelata EKA-peliä niin vyyhti alkoi purkaantua kunnolla, niin kunnolla, että olen tavallaan onnellinen hänen pääsystään pienryhmään ja vähän eri kouluun.

Pelailimme  äänteen tunnistuspeliä ja sain hänet puhutta pelaamaan osiota, josta oli jo opetellut kolme kirjainta ja vain yksi oli oppimatta. Kolmen läpikäynnin jälkeen virheitä tuli vain vielä opettamattoman äänteen kohdalla. Sanoin siihen, ettei se mitään haittaa, koska kirjainta ei ole opetettu niin sitä ei vielä tarvitse osata. Siihen isopieni mies totesi pilmät täynnä kyyneliä, että "Äiti, kyllä pitää. Muut ovat jo opetelleet sen ja vielä yhden toisenkin (näytti m-kirjaimen näppikseltä). Mää oon jäänyt jälkeen." Kun sanoin, että kaikki oppivat omaan tahtiinsa ja niin hänkin aikanaan niin poika sanoi, ettei sillä muuten mitään väliä olisi hänelle, mutta kun toiset kiusaavat ja taas oli isopieni mies surkeampi kuin koskaan. Taulun KiVA-koulu tauluunkin oli keskustellen koitettu saada kuulemma hymynaamoja, muttei niitä ollut tullut.  Kas kun hänellä on aina se aikuinen siinä vieressä. No eihän se tosiaan toisilta varmaan huomaamatta jää. Ei ole helppoa elo pienillä miehillä. Tämän jälkeen ei minulle ollut yhtään epäselvää, etteikö siirto ole hyväksi ja mitä nopeammin sitä parempi. Maanantaina J totesi saunaan mennessä, että uusi ryhmä on hänelle hyvä ja hän haluaa sinne, pois isosta luokasta. Seuraavana päivänä hän sitten jo aloittikin siellä.

Otin toki yhteyttä opettajaan ja kerroin kiusaamisasiasta, koska poika oli niin surkea ja löydyn näköinen asiasta kertoessaan. Jos kyse olisi ollut poikien välisestä nahinoinnista, jossa molemmat osapuolet ovat enempi vähempi syyllisiä niin J olisi syyttänyt toisia suureen ääneen hänen ollessaan puhdas pulmunen... niitä on jokusia nähty ja koettu. Opettaja ei ykskantaan kertonut havaineensa mitään, mutta erityisopettaja kertoi, että alkuun näistä oppimisasioista oli kiusattu ja niistä oli keskusteltukin. Sitten se oli loppunut, mutta opettajat tulivat nyt siihen tulokseen, että kiusaaminen oli vain siirtynyt piiloon eli tilanteisiin, jossa he eivät ole läsnä. Nähtäväksi tai oikeammi kuultavaksi jää ottivatko lopulta asian luokan kanssa esiin. Toivottavasti.

Nyt sitten ollaan tilanteessa, jossa poika huristelee taksilla saman koulun pienempään yksikköön, pienryhmään, jossa on neljä lasta. Ensimmäisen päivän iso juttu oli, että hän oli lukenut "Sasu saunoo" ja ihan itse tavulukuna. Pollea kuin pullein ilmapallo ja intoa täynnä. Kiva piha, partiokavereita samassa koulussa ja se tärkein "äiti mä osaan". Sitä lausetta ei ole kuultu kertaakaan aikaisemmin koulusta tullessa. Vanhoja luokkakavereitakin tapaa kun käy edelleen samaa iltapäiväkerhoa, jossa on edelleen kivaa ellei lasketa sitä, että kaverit aina kysyvät miksi hän ei ole ollut koulussa eivätkä kuulemma usko, että hän on muualla koulussa. Täytynee ex-opelle laittaa pyyntö, että selittää jotain poliittisesti korrektia.

Vaikka hiukan sydäntä kolottaa ja **tuttaa ja harmittaa pojan puolesta, niin nyt se on enemmänkin harmia siitä, ettei tätä nähty mukamas jo eskarissa. Kouluvalmiustestistä meni hyvin läpi matikasta, äikästä rimaa hipoen. Keskittymiskyvyn puutteesta kukaan ei puhunut mitään yhdessäkään "huolipalaverisssa" ja kotona aina on keskittynyt hyvin puuhiinsa, jotka toki ovat olleet mieluisia eikä läksyjäkään ollut, jotta olisimme hoksanneet asianlaidan. Kerran eskariope sanoi Jn usein istuvan vieressään. Siitä olisi pitänyt kellojen soida, mutta miten ne nyt soisivat, kun vanhemmat mieluummin sulkevat moiset mielestään. Jälkiviisaana voisi sanoa, että J olisi säästynyt isoilta murheilta, jos tämä siirtopäätös olisi tehty ennen koulun alkua, vaikka se vanhempia olisikin saattanut harmittaa silloinkin. Laitoin jopa päiväkotiin tiedon tapahtuneesta. Sellaisen hiukan tarinamuotoisen pohtivan, jonka lopuksi toivoin heille rohkeutta vanhempien kohtaamiseen, jotta kenenkään toisen lapsen ei tarvitsisi mennä samasta myllystä läpi samalla tavalla. 

On tässä muuten huvittaviakin juttuja... ensimmäisenä päivänä jona J meni taksilla kouluun niin tuttu taksikuski tuli reippaana hakemaan juuri oikeaan aikaan ja totesi: "Satuin olemaan invatolpalla, kun tämä kyytipyyntö tuli keskukselta ja otin sen, kun ajattelin, että tätä poikaa en olekaan vielä tavannut. Eikös se ole nyt niin, että kaikki pojat on nyt tavattu?" Niin, että haaste takseille... kerää koko sarja!