ja sen sietämättömään sattumanvaraisuuteen. Voiko siihen edes auttavasti sopeutuakaan? Epäilyttää kovasti, että tämmöiseltä ei niin kevyeltä kenttäperfektionistilta tuo on yksinkertaisesti mahdotonta tai ainakin pitää ensin kipuilla ja vollottaa viikkoja tai jopa kuukausia tai vuosia jokaista sattumanoikkua. Luonnollisesti juju piilee sitten siinä, että juuri aikaa ei sopeutumiseen tunnu olevan ja sitten mennään ikäänkuin jollain ohuella pinnotteella päällystettynä koitoksesta toiseen, yritetään hymyillä ja selittää asioita oikein päin. Romahdukset tulevat sitten myöhemmin kun kukaan ei ole näkemässä. Ehkä niistä romahduksista sitten ajan kanssa kasvaa sopeutuminen ja hyväksyntä. Mene ja tiedä. Kovin repaleista meininki on eikä ole kovnkaan jaksavainen olo.

Ai että mistä tuulee? Oltiin täällä, tälläisellä viikon kurssilla koko perheen voimin ja uskokaa pois, tieto lisää tuskaa. Viikko oli henkisesti aika rankka, ainakin minulle, joka olen naiivisti elätellyt erittäin positiivista kuvaa Matiaksen puheen viivästymästä. Aika monta kertaa oli kyynel silmäkulmassa ja poskellakin. Kotiinpaluusta on nyt yhdeksän päivää ja nyt  vasta saan sen verran ajatuksia kasaan, että voi jotain pisaroita jakaa julkisestikin. Tässä kohtaa heilutan myös teille, jotka olitte siellä meidän kanssamme ja ehkä olette eksyneet tänne. Tervetuloa vaan ihmettemään Kennoskan ällistelyitä!

Voisipa vaikka aloittaa siitä isoimmasta oivalluksesta joka tuon viikon aikana tuli. Se liittyy ihan puhtaasti diagnoosiin ja neurologin sanoihin: "Kyllä tässä on kysen jonkin asteisesta kielenkehityksen häiriöstä ja vaikuttaisi, siltä, että kyllä se puhe sieltä tulee, muttei ilman pientä apua ja tuuppausta." Okei joo. Käy järkeen ja joka sana varmasti totta. Kurssilla sitten minullekin selvisi, että tuon pienen avun ja tuuppauksen määrä on kyllä tuossa neurologin puheenvuorossa melkoisen aliarvioitu. Mitään mistään tietämättömänä sitä sitten siihen halusi tarttua ja kuvitella, että tuo pieni apu on mukana rajallisen ajan. Niin ja tunnustetaan nyt sitten heti kärkeen, etten ole yhtäkään kirjaa asian tiimoilta avannut, vain vähän netistä tietoa olen kaivanut. Miksi? Vapaa-aikaa on rajallisesti ja kaipa sitä jonkin sortin itsesuojeluvaistokin on toiminut. Normaaliälyinen ihminen olisi tietysti tajunnut, myös jo suositelluiden terapioiden yms härpäkkeiden määrästä, että mitään aurinkomatkaa ei ole tiedossa. Blondi mikä blondi.

Todellisuus Matiaksen kohdalla on se, että tuo pieni apu ja tuuppaus seurannee pientä miestä kovin kauan, luutavasti läpi koko elämän. Siihen ainakin kannattaa alkaa vanhempana orientoitumaan, sillä tämän hetken täydellisestä vaikenemisesta on vaikea kuvitella saavuttavan "normaalitasolle" (mikä se sitten ikinä onkaan), nopeasti eli parissa vuodessa eli ennen koulun alkua. Minulle hölmöläiselle, joka olen salaa toivonut "ihmettä" tämän todellisuuden valkeneminen on ollut tuntemuksiltaan samaa kuin olisi matto repäisty jalkojen alta. Selällään lattialla onkin sitten hyvä aloittaa sopeutuminen siihen ajatukseen, että Matiaksen koulu-ura kestänee 11 vuotta ja opiskelu itsenäistymisineen lienee omanlaisensa projekti. Samalla vetäistiin matto perheen suunnitelmien alta ja ollaan hetkellisesti ainakin tilanteessa, ettei kumpikaan tiedä mihin tästä ollaan menossa. Jäädäkö Turkuun vastoin kaikkia suunnitelmia, lähteäkö sittenkin ja jos niin koska ja minne? Ihan mihin vaan ei voi mennä, sillä käytännön tasolla ei ole yhtään kuntaa, joka meidät haluaisi palavasti. Mihinkään missä ei ole tukea Matiakselle ei voi muuttaa. Mitään vastauksia ei ole, vain aika voi tuoda niitä. Ilman pitkäntähtäimen suunnitelmia olo on orpo eikä lyhyen tähtäimen suunnitelmat riitä täyttämään jalkojen alla olevaa tyhjyyttä. Isännän huomattava etu on se, että sietää lyhyen aikavälin suunnitelmilla elämistä paremmin kuin allekirjoittanut tai ainakin osaa keskittyä paremmin käsillä olevaan hetkeen, joka ei tunnetusti merkittävästi parane huomista murehtimalla. Toisaalta hän myös tippui matalammalta, kun oli itsekseen perehtynyt aiheeseen enemmän kuin toiveikas vaimonsa. Ei vain ollut uskaltanut minulle puhua mitään, kun jaksamiseni on ollut niin sellaista ohutta sinnittelyä päivästä toiseen.

Viikon koulutuksen aikana valkeni sekin, että Juhon hahmotushäiriöepäily ei ole tuulesta temmattu, vaikka olemme sitä sujuvasti vähätelleet jo kuukausien ajan ja olleet närkästyneitä. Mitään Matiaksen tasoista ei toki ole luvassa, mutta ihan ilman tukea ei asiat edisty. Nyt oikeastaa jo odottaa verrattain innokkaasti Juhon tutkimuksia, että saadaan lisätietoa. Luonnollisesti tilanteessa on se etu Juholla, että meillä on kuitenkin nyt jo perusapuvälineet käytössä, joskin niitä voisi ja pitäisi jaksaa käyttää aina ja koko ajan ja kaikkien lasten kanssa. Tässä asiassa olisi kyllä tuen paikka. Joku voisi vaikka käydä potkimassa perseelle säännöllisesti... eritoten väsypäivinä.

Vaikka kurssi toikin kovasti päänvaivaa ja murhetta muassaan niin se toi toki toivon pilkahduksiakin, jotka toivottavasti kantavat eteenpäin ja auttavat sopeutumaan siihen tähän kaikkeen. Tässä vaiheessa on vain vaikea nähdä eteensä tämän palapelin edessä, jossa pitä sovittaa yhteen neljän lapsen ja kahden aikuisen yhtälö haasteineen päivineen. Vertaansa vailla oli myös kokemus siitä, että tuon viikon ajan ei tarvinnut yhtään jännittää Matiaksen puolesta eikä SELITTÄÄ. Kaikille oli selvää miksi siellä oltiin eikä yksikään lapsi tehnyt mitään mikä ei olisi ollut tuttua läsnäoleville. Vertaisten läsnäolo vapauttaa.

Viime lauantaina tuuletin päätä täällä ja todellakin Lauri Tähkä on omiaan siihen toimintaan. Tässä parasta Lauria. Mikä määrittää mitä?