päivää tuppaa iskemään vuoroon ja joskus näköjään molempia samana päivänä. Mykistävintä on ollut se, että arki ja äiteen totuttu reippaus rusahtivat raitelleen tasan sitten kun esikoinen kotiutui. Siihen asti armas kuopukseni ripustautui kuin iilimato täällä kotonakin ja isäntäkin oli ihmeissään moisesta. Taisi sittenkin pitää puheita mummularipustautumisesta ihan urbaanilegendana. Näkipähän nyt itsekin mistä on kyse. Jonkun sortin eroahdistuskausi tämä varmaan on. Kumpa menis vaan nopeasti ohi. Nyt kun isompi harhauttaa pienempää saa äitikin jonkun homman aina välillä tehtyä ja asiat edistyvät edes jollain tasolla.
Ei silti, työsarkaa riittää ihan reilusti, niin reilusti, että meikäläinen ei meinaa pysyä housuissaan. Kaipa tässä nyt on tulossa jo jonkinasteinen paniikki siitä, etten saakaan kaikkia paikkoja kuntoon ennen kuin nämä Tiitiäiset ulkoistavat itsensä mahasta. Tänään orastavaa paniikkia sai aikaan myös se, että puolen tunnin kävelyllä en astunut askeltakaan ilman, että a) selkään sattui b) liitoksiin sattui c) supisti. Kotona pyöriessä ja hommia huidellessa ei ilmeisesti ehdi kaikki kolotukset iskemään tai niihin ei kiinnitä juurikaan huomiota ja toisekseen meillä on melko hyvä sohva, jolle voi köllähtää kun kolotus iskee. Isännän kodinhoidolliset kyvyt hyvin tuntien silmissä vilkkuvat kauhukuvat täysin räjähtäneestä taloudesta jos minä jostain syystä menen täysin kyvyttömään tilaan. Onneksi sentään paino on edelleen pysynyt kurissa painopisteen alkaessa heittää pahasti.
Sen verran olen kyllä järjissäni, etten enää yritä tehdä niin paljon kuin ennen ja tahti on rauhallisempi. Harmi vaan, että kun kunto ja into osuvat kohdilleen niin isäntä ei yleensä ole kotona ja lapset eivät salli minun tekevän ihan niin paljon kuin haluaisin. Tänään tosin leikkasin pinon vaippoja Juhon kanssa. Juho oli onnessaan kun sai silputa pienia jämäkangaspaloja ja minä hehkuin kun sain hommia eteenpäin ;) Niin ja Makku oli tyytyväinen kun sai olla rauhassa. Ei paha?!