Töitä pitäisi tehdä, mutta nyt on taas verenpaine niin korkealla, että on syytä hiukan laskettaa sitä. Törmäsin taas pahaa aavistamatta näihin iloisiin kirjoituksiin, joissa hehkutetaan sitä kuinka erityislapsia lähetellään joltain taholta aivan erityisen hyvin valikoituneille vanhemmille, jotka siis niin ollen ovat myös erityisiä äitejä ja isiä. Lisäksi näissä teksteissä aina kerrotaan, että  näitä erityisiä lapsia lähetellään sellaisille, joiden uskotaan pystyvän rakastamaan, opettamaan, ohjaamaan ja hoivaamaan heitä aivan erityisen loistavasti, vaikka välillä itkettää ja harmittaa ja tulee kysyttyä VOI MIKSI!?

Jaa, että mikä tässä nyt närästää? No ainakin se, että vanhemman rakkaus omaa lastaan kohtaan on vakio ja sitä ei heilauttele se, että onko lapsi erityinen vai ei. On erittäin harvinaista, ettei vanhempi pysty rakastamaan lastaan ja sitä muuten kuulemma sattuu ihan ns. tavallistenkin lasten perheissä. Enemmänkin takana tuntuu olevan ajatus siitä, että erityistä lasta lähtökohtaisesti olisi vaikeampi rakastaa, mikä on kyllä tasan sellaisen henkilön ajatus, jolla itsellään ei ole yhden yhtä erityistä. Tiedän montakin ihan tavallisen lapsen vanhempaa, joka olisi teini-iän kuohuissa valmis heittämään mukulansa susille vähintään kerran viikossa, silti he eivät sitä tee eivätkä rakasta ipanaansa yhtään vähempää kuin muutkaan. Lasta itsessään rakastaa ehdoitta, sitä diagnoosipuolta yleisesti ottaen vihaa niin kauan kunnes senkin hyväksyy ja kun tämä prosessi on valmis niin se rakkaus omaa erityistä kohtaan on suurempi. Rakkauden suuremmuuteen voi vaikuttaa sekin, että kun taistelet päivästä toiseen lapsesi oikeuksien puolesta niin kyllähän siitä lapsesta RAKAS tulee jo nähdyn vaivan määrälläkin mitattuna. Näin olleen erityisen lapsen vanhemmuuden erityisyys nousee enemmänkin siitä, että joutuu jaksamaan aika paljon enemmän kuin ns. tavalliset vanhemmat. Niin ja millainen on edes tavallinen vanhempi? Jokin keskiarvo? Diagnoosien ja käytöshäiriöiden määrän kasvaessa kohta ollaan tilanteessa, jossa kaikki ovat erityisiä vanhempia.

Ah joo ja sitten tämä hehkutus siitä, että kuinka esimerkiksi minutkin olisi nyt ennalta valittu kouluttamaan, ohjaamaan ja tietenkin rakastamaan oma ADDini, autistini ja nuo kaksi kielenkehityksen erityistarpeista aikuisiksi. Siis voi vittu. (Sori) Ken sen valinnan tunnustaa puolestani tehneensä tilaa samoin tein itselleen avarin suoraan poskelle. Ja kuinka helvetin usein tätäkin soopaa muuten joutuu kuuntelemaan kuntoutussuunnitelmapalavereissa. Nämä erityinen vanhempi jorinat ovat satavarmasti ammattilaisten tapa koittaa nostattaa "erityisten vanhempien" jaksamista ja itsetuntoa. "Olet hieno ihminen, kun olet saanut näin upean spontaanin ja luovan lapsen." "Ei näitä lapsia anneta kelle vaan."  "Miten jaksatte?" HEI, onko joku vaihtoehto? EI ole mitään vaihtoehtoa. Jaksettava on, omaa lasta ei hylätä ja jos voimat uhkaavat loppua niin sitten pitäisi hoksata se sikäli ajoissa, että ehtii tappelemaan lapselleen säällisen säilytyspaikan. Jos tuo kaikki paskan jauhanta lopetettaisiin ja vaikkapa keskityttäisiin kuuntelemaan ihan aidosti sitä, mitä apua perhe sattuisi tarvitsemaan niin asiat olisivat kovasti paljon paremmin.

Se mitä oikeastaan tulin kertomaan on se, että kaikki lapset syntyvät  tavallisille vanhemmille. Jos käy niin, että lapsella on erityispiirteitä niin se ei tee vanhemmista yhtään sen erityisempiä. Niiden tavallisten vanhempien kohtalo on vain mennä tavallista piukemmasta mankelista läpi ja kaikki eivät ehkä siitä mankelista terveenä tai hengissäkään selviydy. Ne, jotka selviytyvät ja saattelevat lapsen aikuisuuteen menettämättä itseään ovat ehkä piirun verran kovempia kuin toiset. Toisaalta näitä piirun verran kovempia löytyy muistakin piireistä kuin erityisten lasten vanhemmista.

Summa summarum: erityiset lapset syntyvät tuiki tavallisille vanhemmille, jotka tykönään selviytyvät kukin omien voimavarojensa mukaisesti. Allekirjoittaneella on ainakin vakituiseen avuton, voimaton ja neuvotonkin olo, kun tarpoo loppumattomassa suossa ja syyllisyydentunnossa liittyen siihen kaikkeen koulutukseen ja ohjaukseen mitä ei ehdi ja jaksa lapsilleen antaa. Selviytymistä eivät puheet paranna. Sitä parantaa se, että vertaiset kantavat, ystävät eivät katoa, perhe pysyy lähellä ja yhteiskunta auttaa mielellään jo ennen kuin kaikki kortit ovat pöydässä. Onneksi rakkaus tulee itsestään.

Todettakoon vielä loppuun, että tietenkin on myös heitä, jotka haluavat ajatella itseään erityisinä ja minulla ei ole mitään sitä vastaan. Itse en vain kestä moista romantisointia. Älä siis tule kertomaan kuinka erityinen olen. Ainakaan ennen kuin olen selvinnyt niin pitkälle, että lapset ovat muuttaneet pois kotoa. Kiitos.