Tuossa tovi sitten törmäsin varsin mielenkiintoiseen kirjoitukseen Toisenlaisesta taidenäyttelystä Karhuherran blogissa. Itse tykkään kuljeskella hautausmailla katselemassa mitä erilaisempia muistomerkkejä. Taiteen lisäksi minusta on "hauska" lueskella nimiä ja elinaikoja hautakivistä. Aina Oma Ihalempi on toistaiseksi ykkösbongaukseni lystikkäistä nimistä. Jos joku on kovin nuorena tai vanhana kuollut niin siitä voi aina kehitellä päässään tarinoita - turvallisia mielikuvitussellaisia, jotka eivät saa päätä sekaisin.
Ainoa pilvi tässä harrastuksessa on se, että sitä pystyy harrastamaan lähes poikkeuksetta vain yksin ja vieraammilla hautuumailla. Omien rakkaiden nimet hautakivissä eivät herätä hilpeyttä ja tekevät vierailusta toisenlaisen ja on vaikea keskittyä muihin hautoihin. Jos nyt sattuu joku muu olemaan mukana niin omasta kokemuksestani voin todeta, että jos on kovin herkällä tuulella tai hormoonit sekaisin niin oman Mummun kanssa ei kannata lähteä käymään sukulaisten haudalla tuttuakin tutummalla hautuumaalla.
Tämä tuli todistettua viime elokuussa kun reippaana tyttönä lähdin Mummun kanssa hautausmaalla käymään, tarkistamaan hautojen kukkia ja morjenstamaan tuffaa, isomummuja ja isotuffia. Siinä kukkien hoivauksen ohessa sain myös luennon siitä mitkä kivet ovat niitä kalleimpia hautakiviä (mikä tuntui lähinnä asiaankuulumattomalta). Lisäksi Mummu oli selvästi tullut siihen johtopäätökseen, että minun on aika saada rautaisannos suku- ja paikallishistoriaa tiedokseni, mistä olin yhtäaikaisesti otettu ja lievästi peloissani, koska surullisten tarinoiden sietokykyni on huono. Kuljimmekin melkoisen pätkän hautuumaata aina välillä pysähtyen jollekin mummun tutulle haudalle ja tapasin mm. Alman kaksine lapsineen... lapset tosin olivat päätyneet leposijaansa paljon ennen äitiään. Toinen hukkuneena, toinen ammuttuaan itseään päähän - huonosti tosin, koska oli yritetty viedä lääkäriin ja oli mäntännyt kovin vastaan. Loviisa oli päätynyt omalle paikalleen kera vauvansa, jonka synnytykseen oli kuollut. Oli lähdetty viemään hevosrattailla lääkäriin talvipakkasella kun vuoto vaan ei ollut loppunut. Oli sitten loppunut aika. Ja ja ja... niin paljon murhetta nimien takana. Yksin tallustaessaan, tuntemettomia nimiä tutkiessaan voi elää omaa kuplaansa todeksi, mutta kun nimet saavat tarinansa tallustaminenkaan ei ole enää entisensä ja kuplan tilalla on pikamatka menneeseen. Sieluni silmillä näen itseni kertomassa näitä surullisia tarinoita omille lapsilleni tuolla samalla hautausmaalla, samalla hieman masentuneen alistuneella nuotilla kuin Mummuni, joka on jo haudannut monta läheistään. Siitä tässä kai on kysymys. Tiedonsiirrosta. Me elämme tasan niin kauan kuin joku meitä muistaa.