Olemme jo muutaman viikon varovaisesti odotelleet kutsua Matiaksen vuositarkastukseen. Terapeuttien pyynnöstä jopa soitin perään. Eilen aamulla tuli mieleen, että hyvällä tuurilla Aivohalvaus- ja dysfasialiiton jäsenyyslärpäkkeet tulevat ehkä samana päivänä postista. Tänään kolahti odotetusti ja nyt ajat arvioon tulivat kuten liitonkin lappuset. Ihan ei ehdi kaksosten syntymäpäiväksi kuten viime vuonna, mutta melkein. 22.4. saadaan uutta diagnoosia. Se tarkoittaa sitä, että nyt pitäisi sitten ennen tuota päivää se inhottavin homma eli valmistella vammaistukihakemus siihen kuntoon, että sen voi lähettää matkaan heti miten. Voi tosin olla, että tovi jos toinen menee ennen kuin kantti taas kestää. Siinä missä äidit yleensä saavat kehua ja kehuvat lapsiaan, minun pitää nyt keskittyä kertomaan Kelan tädille mitä kaikkea lapseni ei osaa ja mikä kaikki on vaikeaa. Miten vaippa on vielä käytössä, kuinka lapsi karkailee, kiipeilee, on kovakourainen, ei osaa leikkiä kavereiden kanssa, ei syö lämmintä ruokaa, ei syö mitään omassa suussa epämielyttävältä tuntuvaa, ei puhu, ei oikeastaan viito, ei oikeastaan suostu kommunikoimaan mitenkään eikä varsinkaan vieraiden kanssa ja meidänkin kanssa lähinnä osoittelemalla, ei kuvilla jne jne jne. Tehkääpä perässä. Te jotka olette joutuneet tekemään tiedätte mistä on kyse. Viimeksi tuli itku useammankin kerran selostusta laatiessa. Nyt toki pääsen hiukan helpommalla, sillä voin vain päivittää valmiin selostuksen. Surullista toki lienee se, että mutu-tuntumalla arvioituna tuota päivitettävää ei ole liiaksi asti. Mieluusti sitä enemmänkin päivittäisi. Näitä asioita kun nyt koko päivän jo vatvoin pienessä päässäni, kruunasin vielä illan lukaisemalla uusimman Dysfasia-lehden. Arvatkaas mitä? Eipä helpottanut, ahistaa enempi vaan.