Alituisten murehtijoiden kuppikuntaan kuuluvana totean, että viimeisen kahden viikon aikana ei ole kulunut päivääkään, etten olisi ollut edes minuutin verran kateellinen ihan kenelle tahansa jolla 1) on opintonsa päättänyt, töissäkäyvä puoliso 2) rahaa siihen välttämättömimpään (ilman, että tarvii laskea joka euroa ja senttiä, joka kerta) 3) rutkasti positiivista ajatteluenergiaa.
Ryvettyäni nyt nuo kaksi viikkoa itsesäälissä ja raivattuani kämppää siistiksi epätoivon vimmalla niin olen vihdoin pystynyt löytämään edes jotain positiivista tulevasta vuodesta. Ensinnäkin asiat eivät voi enää tästä pisteestä mennä materiaalisesti paljonkaan huonommin (toivottavasti ainakaan) ja toisekseen - meillä kai suuressa mittakaavassa menee kai kohtalaisesti - globaalissa mittakaavassa taidamme olla kroisoksia. Kolmannekseen mammonahan ei tee onnelliseksi ensinkään ja lasketaan siis kai turhuuksiin. Oleellista on, että ollaan suurin piirtein terveitä ja hengissä, kaikesta huolimatta liiankin hyvässä lihassa ja vuokrakaton alla lämpimässä. Pitäisi siis kaiketi olla onnellinen. Joskus se vaan on niin ***keleen vaiketa kun ei enää jaksaisi tätä elämää - opiskelijaelämää. 12 vuotta on PALJON sitä saraa varsinkin kun periaatteessa se itseltä loppui viisi vuotta sitten. Käytännössä kituutetaan edelleen. Elämä ei tunnu menevän eteenpäin ja se syö naista. Niin paljon lupauksia, niin vähän tuloksia. Odottavan aika on pitkä.
Positiivisten ajatusten löytäminen on kiven takana. Kateuskohtausten aikana voi onneksi edes hetken verran haaveilla ja toivoa, että tämä loppuisi aikanaan. Parhaimmillaan sitä saattaa jopa keksiä keinon päästä eteenpäin ahdingosta,  tie löytyy uudestaan. Kun vielä jaksaisi lauleskella niin olis lustia (minulla, ei kuuntelijoilla).