Hiukan sitten myöhästyin viime vuodesta. Ehtii sitä vieläkin. Viime vuonna tähän aikaan olin niin katkerissa tunnelmissa, ettei ollut oikein aikaa eikä halua jakaa sitä katkeruutta eteenpäin. Tälläkään kertaa ei katseen luominen taaksepäin saa hymyä kasvoille, vaan pikemminkin kyyneleen silmänurkkaan. Siitä huolimatta kyyneleisien silmien alla on hiukan väsyneesti hymyilevä suu. Asiat etenevät miten kuten. Vuosi ei ollut helppo, mutta kaipa tässä jotain kasvua minussakin on tapahtunut. Enkä nyt puhu siitä kasvusta, joka on nähtävissä vyötäröllä. Siihen liittyen, ei en ole raskaana eikä meille tosiaankaan tule enää yhtään lasta. Näin on hyvä. Jos kohta vyötärö toki voisi kaventua.

Lapsiluvusta saimme tuossa taannoin oivalluksen. Asiahan on nimittäin niin, että silloin taannoin, kun kaksoset olivat vielä pilke silmäkulmassa se olin minä, joka sanoi kolmannen lapsen ajan olevan nyt miehen hiukan kakistellessa. Sen jälkeiset tapahtumat kyllä osoittavat kumman tahto voitti. Selvää on myös se, että jos sitä kolmatta (ja samalla näköjään neljättä) ei olisi silloin päätetty lähteä kalastelemaan niin meillä ei tänä päivänä, eikä koskaan myöhemminkään olisi enempää kuin kaksi lasta. En usko, että olisimme Mn diagnoosin jälkeen lähteneet kokeilemaan kepillä jäätä. Luulen, että Turun kaupunki ja valtio olisivat ylen kiitollisia, jos tosiaan olisimme pidättäytyneet lisääntymästä, mutta toisaalta meille tämä on lahja. Vaikkei uutinen kaksosista minua alkuun sykähdyttänyt niin nyt riemuitsen maailman iloisimmasta pojasta ja sisukkaasta tytöstä, sillä tiedän kuinka lähellä on käyty sitä ettei heitä olisi koskaan edes laitettu alulle. Elämän sattumanvaraisuus on aika ihmeellistä ja sen merkitykset näköjään näyttäytyvät vain ajan kanssa.

Mitä tulee tuohon sattumanvaraisuuteen niin toki siitä on tänä vuonna maistettu sitä toistakin puolta. Esikoisen diagnosointi ja ADDtä lievittävien lääkekokeilujen jatkuminen edelleen syö vanhempia ja pistää meidät vaatimaan myös tuon viimeisen “terveen” tutkimista, kun pelkää kuollakseen, että hänellekin on jokin iloinen F-koodi tarjolla. Ei silti, jos sillä koodilla sitten taas saa parantunutta palvelua niin mikäs siinä. Varhaiskuntoutuksen teho on niin tutkittu juttu, ettei uskalla jättää tutkimatta. Järki vie ja sydän vikisee.

Onpa tässä käynyt mielessä sekin seikka, että kyllä tällä erityislasten tihentymällä meidän perheessä täytyy olla jokin merkitys. Taannoin tutkimuskeikalla koulussa, mainitsin ohimennen lasten diagnoosien kehityksestä ja tutkimuskollega sitten totesi, että “aattelit sitten rypeä näissä jutuissa, kun oot täälläkin samanoloisten tyyppien kanssa tekemisissä”. Yllätyin kommentista, kun en ollut itse tullut ajatelleeksi moista laisin. Itsestäni oli siihen asti ollut lähinnä normaalia kohdentaa tekemistäni ja osaamistani asioihin, joista minulla on jotain konkreettista tietoa ja käytännön kokemusta sekä halua oppia lisää. Tajusin asiaa myöhemmin pohtiessani, että olen näköjään alitajuntaisesti hiljakseen rakentanut opinto-ohjaajan opinnoistani hyvin itseni ja oman kokemusmaailmani näköisen ja epäilemättä henkilökohtaisen elämäni koitokset muovaavat hyvässä ja pahassa omaa ohjaajuuttani ja tulevaa uraani. Olisiko tämä mennyt näin ilman lapsiani? Luutavasti ei.

Mitä tulee ensi vuoteen niin nyt en merkittävästi usko siihen, että tulossa voisi olla parempi vuosi kuin tämä pian päättyvä. Vuosi sitten kuvittelin, ettei pahempaa vuotta voi tulla ja silti sellainen tuli. Jospa nyt toivoisi itselleen realistisesti suurin piirtein samanlaista vuotta kuin nykyinen vuosi niin ei ainakaan pettyisi. Teille muille toivotan

ONNELLISEMPAA JA PAREMPAA UUTTA VUOTTA 2012!