Siiri on. Hyvässä ja pahassa. Mennä touhuaa onnellisena, kun saa siivoustehtäviä tms hyperkivaa puuhaa. Hakee märkää pyykkiä eteisestä korista pyykkiä ripustavalle onnellisena kiitoksista eikä vaadi korin siirtämistä telineen viereen (silloin tulisi ripustajalle liian hiki). Ojentelee kuivia vaippoja telineestä viikaavaiselle. Tyhjentää mielellään tiskikonetta ja täyttääkin.  Piirtää seiniin ja hinkkaa niitä kuivalla rätillä. Tarttis varmaan antaa märkä pesuaineellinen rätti. Tänään tuli keittiöstä tomerana hakemaan nenäliinaa, jolla sitten lakaisi muruja lattialta.  Kerää lelut pienimmästäkin vihjeestä ja joskus jopa sekoittaa saadakseen siivota. Mykistävää ahkeruutta.

Eikä siinä vielä kaikki. Harjoittelee jatkuvasti isoveljien kurissapidon jaloa taitoa. Jestas mikä mimmi. Jos ei heti ala tapahtumaan niin otetaan järeämpi huuto kehiin (äitiä matkien). Häneen turhaan kajoava saa tuta kynnet, hampaat tai kämmenen. Pitää puolensa mallikkaasti ja jätkät kirmaavat karkuun minkä ehtivät. Yleensä vastaanlaitto loppuu viimeistään tehokkaaseen puruotteeseen. Toisekseen pojat eivät tahdo jaksaa aina Siirin ärhentelyä ja mieluusti pitävät leidin tyytyväisenä. Heh. Aito nainen, joka vielä päälle päätteeksi keimailee peilikuvalleen tilausuuden tullen. Tällä menolla ei tarvi kauheasti huolehtia siitä millasen otuksen joskus näytille tuo. Osannee pitää huolta itsestään.

Johan tässä monta päivää ehti miettimään töihin paluuta   Tänään soitettiin ja tarjottiin mahdollisuutta sijaisuuteen. No okei, viikko ja vasta (jo) huhtikuussa, mut siis öööö. Aikaisemmin se on kuin mitä olin suunnitellut. Jänskää. Katotaan kuin käy. Olishan tuo semmonen hyvä orientoitumispläjäys.

Viimeinen viikko on kulunut hämmentyneissä tunnelmissa. Jo viime vuoden puolella teimme yhteisen päätöksen, että ensi syksynä kaikki lapset menevät päiväkotiin ja äitikin menee töihin. Viime viikolla tämä sitten iski tajuntaan oikein huolella. Töihin ei niin vain mennäkään tätä nykyä. Sitä pitää oikein etsiä ja mieluusti kivien ja kantojen alta. Aivan uusi kokemus minulle. Olen aina aikaisemmin vain sattunut olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Varsinaista työnhakua en ole koskaan tehnyt Pieni epäilys on, että ihan valtaisia määriä työtä ei ole jaossa, varsinkaan kun on niinkin laajalla oppiainevalikoimalla varustettu kuin minä. Ranskan ja espanjan opettajia kun ei nykyisten tuntikehysleikkureiden aikakaudella ainakaan liiaksi asti tarvita missään ja toisekseen yliopistokaupungin huono puoli on valtaisa lauma saman alan taitajia verrattuna pienempiin kaupunkeihin. Niin ja HEI, eihän mun pitänyt ikinä enää tässä kaupungissa joutua työnhakuun! Motivaatio ei siis ole suuren suuri. Pätkätöitä pätkäksi. Nytkin siis fiksumpi päivittäisi CV:tä (missä se ikinä onkaan toivottavasti talletettuna) ja selaisi koulujen rehtoreita ja oppiaineita silmät kiiluen. Väsynyt ajatus takaraivosta kysyy hiljaa, etteikö voisi vaan ihan sisäsiististi käydä vaan vaikka siivoamassa jotain läävää x tuntia päivässä ja palata takaisin kotiin ilman, että työt tulevat perässä. Opettajalla kun ne tulevat väistämättä hiukan kotiinkin joskus ja varsinkin kuuden vuoden tauon jälkeen. Ei oikeesti jaksais ja kaikki opetusmatskutkin on itseasiassa siellä päin missä piti jo olla. Äh. Tuntuu siltä, että ainoa mikä saattaisi sujua kotitöiden tyyppisten töiden lisäksi on erilaisten tapahtuminen suunnittelu ja järjestäminen. Niissä olen elementissäni ja se on helppoa listojen naiselle! Rakastan lankojen pitämistä käsissäni ja sitä huikeaa tunnetta kun kaikki sujuu ja etenee kuin kello. Tarttiskohan messukeskuksen väki apuja messujen järjestelyihin? Hmmm.... Saa tarjota palkallisia hankevetäjähommia pedantille neitsytluonteelle!

Äh ja mitä sitten jos ei töitä löydykään tai niitä löytyy vain ihan vähän tai jopa liian vähän... neljällä viikkotyötunnilla ei ihan vielä elä edes yksi saati useampi. Viikon muhimisen jälkeen on sitten löytynyt yksi ratkaisu tähänkin pulmaan. Jos on niin, ettei aineyhdistelmälläni pääse tekemään sitä mistä eniten pidän, täytynee pätevöittää itseään vähän lisää. Silkaksi suomeksi: palaan koulunpenkille. Jaa mitä tekemään? Ihan varmasti hakeudun tänne  (suoritan joka tapauksessa) ja luutavasti varmuuden vuoksi myös tänne. Jälkimmäisestä en tiedä vielä mikä ohjelma on se minun juttuni, luutavasti se mihin saan parhaimmat lähtöpisteet.  Ensimmäiseen ajaa oman koulutuksen syventämisen lisäksi myös tämä kotoinen tilanne, joka lupaa tulevaisuuteen paljon verta, hikeä ja kyyneleitä koulupolulle. Jälkimmäiseen se fakta, että ranska ja espanja liitettynä opoiluun voi olla loistokas ja voitokaskin yhdistelmä jollekin pienehkölle koululle tai lukiolle ja ennen kaikkea minulle!

EDIT: Viime viikonlopun työstä saadun palautteen johdosta olen kiinnostunut myös esimerkiksi kahvilan emännöinnistä tai jonkun pitopalveluihmisen avustamisesta

ja meni koko syksyn. Onneksi asetin itselleni jonkun aikarajan, sillä ilman sitä olisitte uutisitta ensi vuoteen. Tässä muutaman päivän ajatuksia pyöriteltyäni totesin, että blogin pitämiseen taitaa sopia sama sääntö kuin kaikkeen muuhunkin. Kun tulee ja jurnuttaa sen hetkisen vähdin verran niin pääsee helpommalla kuin että pihtaa tekemistään kuukausitolkulla. Koko syksyn tilinpäätöksen tekeminen kysyy aikaa ja ajatusta ettei postaus leviä käsiin kuin jokisen eväät.
 
Aloitetaas sitten siitä mihin viimeksi jäätiin. Matias on maailman onnellisin päiväkotipoika ja kärsii parhaillaan kahden ja puolen viikon kotirangaistusta päiväkodin ollessa kiinni. Päivän tuttu rytmi, kivat hoitajat ja ennen kaikkea hervoton lauma kavereita pitävät huolta siitä, että kotona podetaan ikävää. Tuntuu silti meistäkin välittävän ja on viime aikoina hakeutunut jopa äidin halittavaksi ja paijattavaksi ihan oma-aloitteisesti! Hiukset tyypillä harottavat pitkinä kaikkiin ilmansuuntiin. Ei anna koskea pitkälläkään tikulla saati saksilla, ei edes sairaalakuntoon mennessään tuossa joulukuun alussa nukahtanut niin syvään, että olisin saanut suoritettua jo perinteisen "nukkumisparturoinnin". Sairaalassa hän oli kolmisen päivää hengittelemässä ja saamassa antibioottia, kun keuhkoihin osui joku iloinen pöpö.

Jaa juu ja ennen kuin joku jo kysyy niin EI, Matias ei puhu. Satunnaisia sanoja viljelee ja on osoittanut ymmärtävänsä asioita hyvin, halutessaan. Esimerkiksi kelpaa tässä satunnainen apteekkireissu, jolla isimies lupasi pojalle pätkiksen R-kioskilta, jos on kiltisti. Poika käyttäytyi ja mitä tekee isä? Yrittää kävellä ohi Ärrän. Kauhea meteli ja Matias rauhoittui vasta saatuaan sen pätkiksen. Osaa muuten viittoa keksin ja ruuan. Äiti ja isi opetuksen jäljiltä jo monta muutakin, nyt kun vielä saisi nuo viittomat otettua kunnolla käyttöön. Kuvakansiokin on, kaipaa tosin päivitystä vielä ennen kuin kuin Matias aloittaa uuden vakituisen puheterapeutin kanssa intensiiviset puheharjoitukset.

Juhokin sitten kävi neuvolapsykologilla pyörähtämässä testeissä ja tuloksena oli alustava diagnoosi jonkin sortin lievästä hahmotushäiriöstä. Odotamme mielenkiinnolla puhe-, toiminta-, ja fysioterapeutin aikoja ja niiden tuloksia. Meidän on annettu alustavasti ymmärtää, että käyntien tarkoituksena on määritellä häiriön laatu ja antaa meille vanhemmille työkaluja (>>> kotitehtäviä), jotta voimme kotona tukea Juhon kehitystä. Saapa nähdä kuin käy. Ikuisena pessimistinä hieman epäillen suhtaudun näihin lieviin lausuntoihin. Tosin meidän näkökulmastamme on ihan sama millainen häiriö pojalla on. Se on joka tapauksessa Matiaksen ongelmiin verrattuna hyvin pientä ja vaatinee suhteessa vähemmän voimia. Kultareuna tässäkin pilvessä on, sillä meillä on jo kotona aika paljon avittavia työkaluja Matiaksen johdosta käytössä. Muuten tämä mummun poika (mummulla ei kuulemma ole muita poikia) rakastaa edelleen työntekoa yli kaiken. Toivon hartaasti asiantilan jatkuvan pitkään. Joululahjaksi sai ihan ihkaoikeat työmieshaalarit kokoa 130cm ja poika meinasi pullistua innosta ilmaan. Vasta neuvotteluiden jälkeen suostui ottamaan haalarit yöksi pois. Jäbästä on kuoriutunut myös melkoinen lumimies. Kolaa, lapioi, auraa, laskee pientä mäkeä ja tänään uudella pulkalla vähän isompaakin niin, että nilkka kilahti ikävästi kuuseen. Nyt tosin ei enää tahdo pysyä nahoissaan kipeän nilkkansa kanssa. Hypityttää niin vietävästi, mutta kun se on kiellettyä kipeän jalan kanssa

Mitäs sitten pahnanpohjimmaiset? No, oppivat tuossa 1v8kk kypsässä iässä kävelemään. Tai no, Samu jo juokseekin ja on kävellyt joka päivä muutaman askeleen enemmän marraskuun alusta lähtien. Siirillä kesti alkuunpääsy pidempään yliliikkuvien nilkkojensa johdosta. Toki vasemmassa jalassa on vieläkin iloinen virheasento hänen tepastellessaan ilman poposia ja pohjallisia. Kirurgi onneksi arvioi, että lihasten kehittymisen ja hyvien kenkien myötä jalka muotoutunee normaaliksi ilman mitään operaatioita. Molemmat myös (tätä ei pitäisi varmaan sanoa... koputanpa puuta varmuudeksi) pulisevat melkoisesti. Samu jorisee pitkiä pätkiä omia juttujaan ja heittelee väleihin ihan oikeita sanoja. Siirikin sanoja heittelee ja komentaa reippaasti poikia. Mielenkiinnolla odotamme mitä tuleman pitää. Varmasti kaikki arvaavat mitä toivomme salaa. Sitä toivetta en kuitenkaan rohkene tähän kirjata.

Siiri ja Samu on muuten luonteiltaan ihan tyttö ja poika. Samu pöristelee autoilla menemään, lukee lelukuvastosta autonkuvia ja äijäkamaa, Siiri näpertää ja nysvää, hoitaa vauvaa ja ihailee barbisivuja lelukuvastosta. Ärhentelee myös kuin aito nainen. Hirveä meteli, jos joku kehtaa kaltoin kohdella ja tekee ihan varmasti perässä kaiken mitä pojatkin. Jopa leikkii autoilla, mutta myös kiipeää, riehuu ja tönii. Samu on välillä vähän surkeanakin kun Siiri pomottaa ja ennen kaikkea nappaa itselleen kaiken Samun löytämän kivan. Voitte arvata metelin määrän, kun Siiriä asiasta ojennetaan.

Mitähän vielä syksyyn kuuluisi... no ainakin ollaan oltu himpun verran terveempiä. Himpun. No marraskuun alusta melko kondiksessa poislukien tuo Matiaksen  sairaalareissu. Ollaan saatu flunssat torjuttua. Moni flunssa on kyllä kolkutellut. Pian vannomme D-vitamiinin nimeen. Emännältä itseltäänkin poistettiin Crhonin taudin lääkitys kokeeksi. Kas kun se mömmö mitä mulle oli määrätty ei kuulemma nykytiedon mukaan edes hoida sitä mihin se on määrätty. Passaa mulle hyvin. Ainoa mikä ottaa päästä on se seikka, että ottavat perkeleet tuon vakilääkityksen pois heti kun olen saanut viimeisetkin lapsoset rinnoilta pois. Olisivat nyt edes vaikka kolme vuotta sitten sen tehneet niin olisin voinut luovuttaa äidinmaitoa tai vaikka kuusi vuotta sitten, että olisimme voineet saada syntymättömän lapsen vakuutuksen ja olisi itsellekin tullut otettua sairausvakuutus. Nyt ei enää tarvi yrittää, kun on raskausdiabetes takana. Eivät myönnä. Höh.

Ah niin. Uuden vuoden myötä meiltä poistuu myös saamamme etuisuus eli tuo kotiapu. Kaksoset ovat jo sen verran omatoimisia (syövät ja kävelevät itse), ettemme sovi autettavien kategorioihin heidän eikä oikeastaan minunkaan mielestä. Onhan meillä toki kaaottista hetkittäin ja hommat kasaantuvat, mutta toisaalta joka päivä pystyy pikkasen enemmän tekemään kaikkien lasten kanssa yhdessä ja se vie eteenpäin. Kehoittivat kyllä soittamaan heti jos uupumus nostaa päätään. Ihania olivat ja ovat! Voisin hyvin kuvitella itseni samassa duunissa esim. 10 vuoden päästä kun pikkulapsiaika on meillä hyvin ohi. Taidan silti ensisijaisesti suuntautua omalle alalle. Opettamisen kaipuu aina silloin tällöin nostaa päätään jo, jos kohta täällä kotona tätä opetettavaa toki löytyy. Josko ensi syksynä alkaisi paluu työelämään, jossain mittakaavassa. Sitä täytyy alkaa suunnittelemaan nyt jo. Hui. Vaikeusastetta työn löytämiseen tulee siitä, että edelleen tarkoitus on karistaa Turun pölyt jaloista yhdenlaisella aikataululla... Hae siinä sitten töitä ja esitä sitoutumishaluista ja oikein motivoitunutta ihmistä. Ei hyvä.

Tässäpä näitä tärkeimpiä etappeja. Tarkoituksellisesti jätin pois arjen harmistuksia, ikävyyksiä. Niitä ei ehkä ole hedelmällistä pohtia ja tilittää enää tässä vaiheessa. Itse ainakin toivoisin unohtavani syksyn pettymykset ja riidanaiheet ja keskityn opettelemaan hyväksymistä. Tuskin ihan kaikki ensi vuonnakaan menee käsikirjoituksen mukaan, mutta josko vähän paremmin. Lähestymme myös maagista kahden vuoden rajapyykkiä kaksosten kanssa. Erinnäinen määrä kaksosten vanhempia on minulle mainostanut, että siihen asti kun selviää hengissä ja selväjärkisenä niin elämä voittaa. Meillä ei vielä mikään lapsiin liittyvä ole sujunut normaalisti. Pieni ikäero ei tarkoittanut veljesten automaattista yletöntä ystävyyttä (kuten moni mainosti), kyllä ne oppii puhumaan aikanaan on suorastaan tragikoomista meille. Hitaita olemme vaikkemme edes hämäläisiä. Huomasin muuten tuossa joulun alla, että yhdessä asiassa meidän perhe rulettaa. Puistossa juttelemaan tulevat poistuvat erittäin onnellinen hymy huulillaan ja onnenpomppu askelissaan.

Hyvää uutta vuotta 2010!
 

Päätin tulla tänne hihkaisemaan joulun kunniaksi, että olemme hengissä, monia kokemuksia rikkaampina. Monesti on pitänyt tulla kertomaan kuulumisia, toisin on kuitenkin käynyt, kun tätä arki on mitä on. Pimeys on vienyt voimia eikä kaikki ole taaskaan mennyt käsikirjoituksen mukaan. Joulussa ollaan ja keskitytään lumijoulun viettoon lasten kanssa. Joulun jälkeen, ennen uutta vuotta tulen tekemään tiliä syksystä. Tämän lupaan.

Iloista ja tunnelmallista joulua!